Vevmangel

Linkkivinkki

2007-06-28T11:35:00.000+03:00

Hop. Osallistutaan nyt sitten tähän kovasti kohuttuun työajalla bloggailuun. Ei sillä, etteikö töitä olisi, vaan ajattelin jakaa kanssanne museoposti-listalle tulleen linkin Kirjamatkalle Suomeen. En ole sen koommin ehtinyt sivustoon tutustua. Näyttäisi ainakin toimivan kotimaan matkailua harrastavalle oivana kartastona eri paikkakuntien hieman pienempiin kirjailijoihin erikoistuneisiin museoihin, ellei muuta.

Mukavaa kesänjatkoa kaikille!

Norjalaisia yllätyksiä

2007-05-17T13:13:00.000+03:00

Kevät ja kesä ovat keveän kirjallisuuden aikaa - vaikka voihan sitä tietysti yrittää suorittaa kaikki venäläiset klassikotkin samalla kun tekee vatsalihasliikkeitä, jos haluaa. :) Mutta itse ainakin huomaan poimivani kirjastosta kevyttä nykykirjallisuutta tai taianomaista fantasiaa, ja ehkä talviaikaa harvemmin niitä kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan.

Toisaalla olen kirjoittanut löytöretkistäni norjalaisen Erlend Loen tarinoihin. Minulla oli hänestä ennakkoon mielikuva "näille kirjoille et voi olla nauramatta" -tyyppisenä nykykirjailijana. Sattumalta ensimmäinen Loeni oli Tosiasioita Suomesta, joka sai minut lähinnä pahantuuliseksi. En ymmärtänyt päähenkilön vesineuroosia, minun teki mieli ravistaa häntä, hän ärsytti kommenteillaan enkä meinannut oppia lukemaan Loen tässä kirjassa käyttämää assosiaatio- ja/tai tajunnanvirtatekniikkaa. Ärsyttävä kirja suorastaan. Pidin siitä vasta aivan lopussa, mutta kokonaiskuvaa edes onnistunut loppuratkaisu ei pelastanut. Yllätyksekseni olin pettynyt Erlendiin, pahasti pettynyt.

Minua kehotettiin lukemaan lisää Loen kirjoja, Supernaiivi on kuulema parempi, mutta erityisimmät kehut sai pienoiskirjanen Maria&José. Hain sen kirjastosta ja yllätyin kuvien ja tekstin muodostamasta kokonaisuudesta: tekstiä on kirjassa todella vähän, ja se kulkee koko ajan hienon, graafisen kuvituksen kanssa käsi kädessä. Marian ja Josén rakkaustarina on hieno, yksinkertainen ja mieleenpainuva kaikessa monikerroksellisuudessaan. Jälleen sain siis jotain muuta kuin odotin, mutta tällä kertaa positiiviseen suuntaan: Loe sai minut hykertelemään hyvästä mielestä.

Marian& Josén jälkeen minun on pakko lukea lisää Erlend Loen kirjoja. Supernaiivi on varmaankin seuraava. Onko kukaan lukenut hänen viimeisintä (?) suomennettua kirjaansa Doppler? Sitä on mainostettu yhteiskuntakriittiseksi. Entä muut Loen teokset, mitä mieltä olette? Mariaa& Joséa (pitääkö nuo molemmat nimet taivuttaa?) suosittelen lämpimästi kaikille - kirjan lukee kymmenessä minuutissa ja hyvä mieli on taattu.

Luen harvoin samalta kirjailijalta montaa kirjaa peräkkäin (ellei kyseessä ole sarja), mutta nyt olen lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi Loen kirjaa ja kaipaan jo lisää. Ristiriitaisuus ja näiden kahden kirjan erilaisuus herättivät lukuinnostuksen. Nämä ovat kesälukemista!

Bramborák - perunalätty

2007-05-11T21:25:00.000+03:00

Paatoksellisuuden keskellä ajattelin jakaa palan tšekkiläistä kulttuuria kanssanne (niin kuin minä siitä mitään tietäisin). Ruokaohje on vapaasti hyödynnettävissä (Toriäijä obs!). Herkun nimi on siis:

Bramborák - perunalätty

* 6 suurta perunaa
*lasi maitoa
*1-2 munaa
*3 raastettua valkosipulinkynttä
*tasainen lusikallinen hienonnettua meiramia
*veitsenkärjellinen pippuria
*täysi lusikallinen suolaa
*6 lusikallista karkeita vehnäjauhoja
*rasvaa paistamiseen

Raasta pestyt ja kuoritut perunat ja purista neste pois. Kaada päälle kuuma maito ja anna imeytyä. Tee suolasta, valkosipulista, meiramista, pippurista, munista ja jauhoista seos ja lisää peruna-maitoseokseen. Valuta rasva kuumalle pannulle ja paista ilman kantta, jotta lätyt paistuvat läpikotaisin. Tarjoa perunalätyt lisäkkeenä tai syö sellaisenaan. Toimii tuoreen salaatin kanssa. Ehkä hieman puolukka- tai karpalosurvosta till. Kuulemma käy kylmänäkin.

Vypadá do špatně

2007-05-11T10:32:00.000+03:00

Böömin kielen opintoni etenevät kuin kansalaisoikeudet normalisaation aikana, mutta eteenpäin mennään, kuten kuuluisa mummo hangessa huhujen mukaan on todennut. Otsake taipuu vapaasti kääntäen "asiat näyttää huonolta" - korjaa, Jipsukka, jos olen väärässä. Viittaan tällä taannoin palavan kapitalismin kritiikin sävyttämään avautumiseeni akateemisen dialogin näköalattomuudesta ja yksipuolisuudesta tämän päivän Suomessa. Rakenteellisia muutospaineita on monessa suhteessa, mutta kehitys ei palvele tarkoitustaan, jos yksittäisille toimijoille annetaan liikaa valtaa, eikä rakentavaa keskustelua käydä. Muotisanoja viljelemällä saati suuria nimiä pudottelemalla ei saada aikaan muuta kuin änkyröintiä ja poteroiden kaivamista suohon. Yliopistojen yhteenliittymät ja hallinnollinen hienosäätö ei hyödytä pitkällä aikavälillä mitään, elleivät eri alueiden toimijat käy keskenään avointa keskustelua ja ole valmiita ajamaan yhdessä valveutuneiden poliitikkojen (jos sellaisia on) yliopistojen perusrahoituksen kuntoon saattamista. Siinä pitää olla valmis pistämään itsensä likoon useaksi vaalikaudeksi. Kauhukuva on, että elinkeinoelämä saa liikaa valtaa tutkimuksen ohjaamisessa tarkoitusperiinsä, eikä siinä kehityksessä ole montakaan voittajaa humanistien keskuudessa. Jos kohta on alueellisesti muualla kuin Vantaanjokilaaksossa, elleivät maakuntayliopistot käy keskenään kehityskeskusteluita yhdessä pääkaupunkiseudun kanssa. Kaikki toimintamallit ja -muodot on otettava huomioon, eikä pidä jäädä näppäilemään oman mallinsa kanssa yksin ja huomata kymmenen vuoden päästä, että ehkä sille dialogille olisi aikanaan ollut paikkansakin.

Minua henkilökohtaisesti korpeaa messiaanisen statuksen antaminen yksittäisille toimijoille ja tätä kautta kaikki raportit, mitä nämä vapahtajat suoltavatkaan, otetaan jumalan sanana. Eräs esimerkki tästä on Himpen visio, joka ilman kriittistä tarkastelua johtaa väärä pää edellä puuhun kiipeävän valtioneuvoston antamaan mandaatin markkinavoimille tuomaan ohjausvaikutuksiaan "Huippuyliopiston" kautta Suomen akateemiseen yhteisöön, mikäli sellaista edes on. "Huippuyliopisto" -hankkeessa on omat hyvät puolensa, mutta ilman kunnon avointa akateemista ja yhteiskunnallista keskustelua yliopistojen rahoitustavat vääristyvät. Yliopistoja ei voida, eikä pidäkään Suomessa, tasapäistää, mutta tasa-arvo laadukkaan perustutkimuksen tekemiseen on ylläpidettävä vastakin.

Kaiken tämän pessimismiltä kalskahtavan realismin keskellä on syytä muistaa, ettei kaikki maailmassa ole himasenpekkoja. Tämän meille kertokoon vuonna 1919 syntynyt folk-laulaja Katie Lee laulussaan "Will to Fail". Mukavaa viikonloppua kaikesta huolimatta.

Minne menet, Marianne

2007-04-19T10:53:00.000+03:00

Testataanpa kirjastoblogaamista, kun lukusalin kapasiteetti on ylittynyt.

Ranskassa käydään vaaliuurnilla tulevana sunnuntaina toivottavasti ahkerasti, jotta presidentiksi valitaan ensi kertaa nainen. Puhdistaisi patriarkaalisen yhteiskunnan homeisia nurkkia kummasti. Mahdollisuus muutokseen on olemassa, sillä uusia rekisteröityneitä äänestäjiä on tullut päivittäin lisää. Useat mielipidemittarit povaavat toiselle kierrokselle kuitenkin kahta miestä, François Bayrouta ja Nicolas Sarkozya. Edellinen koki tänään kohtalaisen arvovaltatappion, kun tuoreimmassa Le Parisienissa Sarkozya avoimesti tukemaan asettuu maan entinen presidentti Valéry Giscard d'Estaing, joka perusti aikanaan Bayroun edustaman puolueen. Tämä saattaa olla positiivinen asia myös Royalille.

Mielipidemittausten tuloksia analysoitaessa on syytä aina muistaa suuri prosenttiosuus, jota edustaa vielä kantaansa miettivät äänestäjät. Heissä on suuri osa potentiaalisia "royalisteja". Vaalien villikortti on vanha parta, edellisten vaalien tosiasiallinen yllättäjä, Jean-Marie Le Pen. Hänen kannattajakuntansa on laajentunut entisestään, mikä on aina uhka vapaalle demokratialle.

Vaaleja leimaa Ranskalle tyypilliseen tapaan keskustelun keskittyminen sisäpoliittisiin asioihin ja erityisesti pyrkimykseen määrittää "ranskalainen identiteetti" uudelleen. Kuulostaa populistiselta ja melkoisen keinotekoiselta ulkopuoliselta, mutta melko ymmärrettävältä, jos ottaa huomioon ulko- ja Europoliittisen keskustelun, jota Ranska on istuvan presidentin aikana käynyt. Suhteet Yhdysvaltoihin eivät ole lämpimimmillään, lähi-idän tilanteeseen ei uskalleta ottaa vaalien alla kantaa ja Euroopan Unioni on mörkö, jota on syytä välttää peilattuna perustuslaillisen kansanäänestyksen tulosta vasten.

Vaalisloganit kunkin osalta on syytä vielä lopuksi mainita. Niistä voi sitten kukin vetää johtopäätöksensä.

François Bayrou "La France de toutes nos forces" - Kaikkien voimavarojemme Ranska. Melkoisen keskusta-oikeistolaista.

Nicolas Sarkozy "Ensemle tout devient possible" - Yhdessä kaikki on mahdollista. Normaalia oikeistopopulismia.

Ségolène Royal "Plus juste, la France sera plus forte" - Oikeudenmukaisempana Ranska on vahvempi. Sopii sosialisteille.

Jean-Marie Le Pen "Tous ensemble relevons notre France" - Yhdessä vapautamme meidän Ranskan. Populismia äärioikeistolaisittain.

Voehan vuotos

2007-04-15T22:58:00.000+03:00

No niin. Hallitusohjelmasta ollaan saatu muutamia otteita, eikä hyvältä vaikuta. Vihreät ovat ottamassa ristikseen lisäydinvoiman, väljät vesilait (vaikkei Vuotoksen tapausta avattaisikaan, moni muu kestämätön ratkaisu on mahdollisesti tuloillaan) ja melkoisen ympäripyöreän ilmaisun mitä tulee EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Suhtaudun myös varauksella "Huippuyliopisto"-hankkeeseen sekä uuteen "superministeriöön", joka aiheuttaa märkiä unia sekä elinkeinoelämän huipulla että duunarien keskuudessa. Paha vaan, että jälkimmäisten (sekä heidän lasten) sängyt kastelee epävarman tulevaisuuden peloissa sama neste, mikä virtaa ensiksi mainittujen korvien välissä.

Ministerisalkkuja en ala arvuutella muulta osin kuin ulkoministerin osalta. Sale se ei ole, vaan hän tyytynee unilukkaroimaan puhemiehen pallilta. Sen sijaan Merikasarmin ylijohtoon kavunnee meidän mies, linjanvetäjä, parlamentaarikko jo vuodesta 1975. Valtioneuvoston kokemusta hällä jo on. Puhumattakaan ulkoasiainvaliokunnan 16-vuotisesta jäsenyydestä 4-vuotisen varajäsenyyden kera. Villi hevonen, myönnän, enkä ehkä haluaisi siihen uskoa itsekään, mutta kun kerran kokoomus pestin itselleen sai, tähän pelimerkkini veikkausmielessä pilke silmäkulmassa sijoitan. Huomenna se selviää. Jollain tavalla valinnan voisi jopa ymmärtää, jos ajatellaan, että 36 vuotta tämän vaalikauden päättyessä Arkadianmäellä heiluneelle aikuisen naisen ex-heilalle halutaan antaa jokin merkittävä posti ennen eläköitymistään. Siis ymmärtämään ainoastaan hyvä veli -logiikan valossa. Muutenhan tuossa ei ole mitään järkeä. Jos kohta tulee olemaan porvarillisessa pahoinvointivaltiossakaan.

Ajankohtaista, todella.

2007-03-28T20:06:00.000+03:00

Uusimmassa Historiallisessa Aikakauskirjassa (1/2007) päätoimittaja Pirjo Markkola joutuu kerrankin toivomaan, ettei julkaisun teema olisi ajankohtainen. Mutta kun se on, HAik osuu kerrankin erittäin hyvin keskelle keskustelua. Sen teemana on nimittäin Itämeren ympäristöhistoria.

Dosentti Simo Laakkonen Helsingin yliopistosta kirjoittaa Itämeren ympäristöhistoriallisen tutkimuksen puutteesta. Itämerta, tuota "maailman saastuneinta ja suojelluinta merta", on tutkittu paljon luonnontieteellisesti, ja toki myös kulttuuri- ja yhteiskuntahistorian kannalta ja jopa meriarkeologisesti. Mutta ympäristöhistoriallinen tutkimus on vasta alkamassa. Simo Laakkonen esittää lujasti, ettei Pohjois-Euroopan historiantutkimuksella ole pohjaa, jos Itämeri sivuutetaan.

Laakkonen esittää hyviä pointteja ja perustelee Itämeren ympäristöhistoriallisen tutkimuksen tarpeen hyvin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että sellaista tarvitaan! Artikkelinsa lopussa Laakkonen päätyy kehumaan omaa yliopistoaan maailmanlaajuisesti harvinaisesta Itämerta koskevasta tutkimusverkostosta. Se kuulostaa kieltämättä hyvältä: monitieteellistä ja hyvin osuvasti neljään pääteemaan jaoteltua tutkimusta (pääteemat ympäristötutkimuksen, -median, -politiikan ja -tekniikan historiallinen kehitys). Tulevaisuus olisi siis Itämeren tutkimukselle valoisa, jos vain jostain saataisiin rahaa. Tutkimusrahoituksen puute on ajanut tämänkin tutkimusverkoston vaikeuksiin. Ikävän tuttua kieltä, vaikka tutkimusaihe olisikin näin ajankohtainen ja tärkeä, mitä Itämeri juuri nyt ja lähitulevaisuudessa on.

En ole vielä lukenut HAikia kuin vähän matkaa alusta, mutta kieltämättä ympäristöhistoriallinen teemanumero on kiinnostava. Tämä numero sisältää lisäksi niin Mauno Jokipiin kuin Eino Jutikkalankin muistokirjoitukset. Päätoimittajan sanoin:

"Hänen [Jutikkalan], samoin kuin muiden poisnukkuneiden arvostettujen tutkijoiden muistoa voi kunnioittaa jatkamalla tieteellistä keskustelua ja tavoittelemalla tutkimuksen tinkimätöntä tasoa."

Rothko makkariin?

2007-03-24T19:34:00.000+02:00

Guardianin taidesivut noteeraavat aina mielenkiintoisimmat (ja tietysti suurimmat) taidekaupat. Nyt on myynnissa Mark Rothkon White Center (1950), ja myyjänä kukas muukaan kuin David Rockefeller. Hänellä tiedetään olevan kokoelmissaan modernismin aarteita vähän isommankin museon verran; hankintoja, jotka hän on usein tehnyt MoMA:n kanssa yhteistyössä. Nyt on siis Rothkon aika lähteä, syyksi Rockefeller ilmoitti kaikessa yksinkertaisuudessaan maalauksen arvon nousseen enemmän kuin minkään muun hänen kokoelmissaan. Hinnan odotetaan kipuavan hulppeaan 46 miljoonaan dollariin, mikä olisi suurin koskaan sodanjälkeisen modernismin teoksesta huutokaupassa maksettu summa. Rockefeller itse hankki maalauksen 1960-luvulla alle sadallatuhannella dollarilla. Kuolemansa jälkeen Iso R. on ilmoittanut lahjoittavansa suuren osan kokoelmastaan MoMA:lle. Taidekauppa on tietysti suuren rahan globaalia bisnestä ja tämän hintaluokan teokset päätyvät varmuudella Lähi-idän öljypohattojen tai japanilaisten liikemiesten yksityiskokoelmiin, mutta silti haluaisin olla kärpäsenä Sothebys´n katossa, kun kauppa tehdään. Nyt on Rotkon aika.

EVVK

2007-03-19T22:04:00.000+02:00

Siinäpä kirjainyhdistelmä, joka mahdollisti eilisen vaalituloksen. Äänestysaktiivisuus laski jälleen neljän vuoden takaisesta, vaikka ennakkoäänet antoi muuta olettaa. Porvarihallitusta pukkaa. Markkinaliberalismi kukoistaa, työelämän joustot (lue: irtisanomiset) lisääntyy, palvelut ajetaan veropolitiikalla alas, valtioneuvosto ohjaa talouden hetkelliseen nousuun valtionyhtiöiden myynnillä, vain muutamia tulevaisuuden visioita mainitakseni. Vasemmisto hävisi vaalit, kuten käy aina Suomessa, kun äänestysprosentti jää alhaiseksi. Seuraavan neljän vuoden aikana mitataan oppositiopolitiikan uskottavuus, kun sille jälleen tulee tosiasiallista tarvetta. Pelkäänpä pahoin, että hallitusohjelma muodostuu tämän pohjalta. Jos niin käy, yllä maalaamani kuva huomisesta voi olla todempi kuin haluaisin uskoa. Hallitusveikkaus: Keskusta-Kokoomus-Rkp-Vihreät. Mikäli moinen neliapilahallitus toteutuu, viimeisen toimet joutuu todelliseen koetukseen. Valtapolitiikka ei saa ajaa kestävän politiikan edelle. Muutoin sitä tarvinnee miettiä muuttoa Mariannen maahan. Riippuen tietysti Royalin menestyksestä. Tasa-arvon päivänä pitäisi olla iloinen parlamentin paikkajaon suhteen, mutta jotenkaan lylyrajalat tai yli 60-vuotiaiden tuplaantuminen ei anna aihetta siihen. Jaksan joka tapauksessa uskoa ylihuomiseen ja siitä eteenpäin. Vaikka se vaatisi vallankumouksen. Kuten epävirallisen kahden miehen Paita&Perse-puolueen Paita (kenties kemiläinen) sunnuntain viime hetkinä totesi: "Tässähän tarvii radikalisoitua."

Mikä maa?

2007-03-15T09:39:00.000+02:00

Aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivujen pääjutun kuvateksti: "Helsingin Sanomien valtakyselyyn vastanneet taiteilijat nimesivät kulttuurielämän mahtavimmaksi vallankäyttäjäksi Helsingin Sanomat".
Että näin.

Poppamiestä kaivataan

2007-03-14T23:18:00.000+02:00

Opinnot kasaan kahdessa viikossa ja työpaikka saattaisi olla taattu. Toistaiseksi voimassa oleva jopa. Muodollinen pätevyys puuttuu. Proseduuri tyssää siihen. Positiivista on huomata, että ehkä sitä sittenkin tulee magisterina saamaan töitä. Mutta ylempään korkeakoulututkintoon on kaikessa kvantitatiivisessa vähyydessään ironisen pitkä matka. Onneksi kevät tulee. Päivät pitenee ja kukaties gradukin etenee. Päivä kerrallaan, sano. Rakkautta ja halauksia teille. Olette ihanan tärkeitä minulle, vaikken kaikessa masentuneisuudessani jaksa siitä aina muistuttaakaan! Sunnuntaina sitten vaaleja valvomaan ja parempaa huomista odottamaan. Kunhan vielä viimeisinä päivinä löytäisivät keskustelun aihetta muistakin asioista, kuin mainonnasta.

Toisaalta Opettaja-lehden pääkirjoitus 6.3.2007 osoittaa, että ehkä niistä on syytä hieman keskustellakin. Viitaten demareiden tv-mainokseen, jossa rahatukulla varustettu oppilas pääsee sisään luokkaan, kun taas omenaa tarjoava ei. Lehdessä kirjoitetaan seuraavasti: "Mainos antaa ymmärtää, että opettaja on lahjottavissa ja vaatii lahjuksia. Mainosta ei voi laittaa edes huonon huumorin piiriin, koska se on niin asiaton, ammattikuntaa halventava ja loukkaava. Kolmesta erilaisesta mainoksesta koostuvassa setissä ei tölväistä muita ammattiryhmiä." Siis hetkinen? Miten huono yhteiskunnallinen lukutaito kansankynttilöiden pää-äänenkannattajan pääkirjoittajalla on? Onko opettajakunta todella näin henkisesti ahtaalla, että mainos täytyy katsoa alentavan ammattikunnan arvoa? Itselleni mainoksen viesti on selvä: koulutuksen maksuttomuus ja tätä kautta kaikille taustoistaan riippumatta tasa-arvoinen mahdollisuus koulutukseen "tarhasta tohtoriksi" - tulevaisuudessakin, kuten jotkut ääni-imurit ovat todenneet. Se on ihan Matti, joka väittää, että tällaisen esille nostaminen luo turhia uhkakuvia tulevaisuuden koulutuspolitiikasta. Kuitenkin keskustelut lukukausimaksuista ja lahjakkaiden oppilaiden korottamisesta muiden yläpuolelle johtaa keskipitkällä aikavälillä siihen, että kun kerran maksuttomuudesta voidaan tinkiä, syntyy vaara, jotta koko periaate kuopataan ja tarjotaan mahdollisuus luoda vastaava järjestelmä kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, jossa on yksityisiä sekä valtiollisia kouluja lähtien peruskouluasteesta. Uhkakuva on kärjistetty ja tarkoituksella yliampuva, mutta kärjistyksiä on hyvä pitää esillä silloin, kun ollaan sokeina tekemässä huonoa politiikkaa kestämättömillä ratkaisuilla, kun sen sijaan voitaisiin käyttää resursseja yliopistojen perusrahoituksen järkiperäistämiseen ja kaikkien kouluasteiden opetusryhmien pienentämiseen. Jotta kaikki jaksaisivat paremmin.

Nyt olen nähnyt kaiken

2007-03-08T10:22:00.000+02:00

Yksi näiden vaalien älyttömimmistä ideoista on varmasti sen vielä kelvottomamman iltapäivälehtemme Naama-vaalikone. Sitähän on siis pakko testata.
Valkkaan itsestäni kuvan, mahdollisimman suoraan edestäpäin otetun, lataan sen naamakoneeseen ja odotan. Ensimmäiseksi osumaksi saan viisikymmenvuotiaan perussuomalaisen miehen Oulusta. Järkytyn.
Huomaan kuitenkin tekstin "kuvasta löytyi enemmän kuin yhdet kasvot". Kone oli jostain syystä tulkinnut myös olkapääni kasvoiksi ja näin ollen Pertsa-perussuomalainen onkin toisen olkapääni näköinen ehdokas. Klikkaan uudelleen omien kasvojeni kohdalta ja saan uuden tuloksen. Nyt ehdokkaani olisi nuori, hieman tylyn näköinen blondi kristillisdemokraatti; jälleen Oulusta.
Poistuessani sivulta klikkaan varmuuden vuoksi vielä kohtaa "En halua Naama-uutisia vaalien jälkeen".

Bibban

2007-03-06T11:50:00.000+02:00

Kuka on jo ehtinyt käydä uudessa uljaassa kaupunginkirjastossamme?
Mitäpä mieltä olitte?

Matoa koukkuun

2007-03-02T19:37:00.000+02:00

Olen jostain syystä nyt muutamana perjantai-iltana löytänyt itseni tv:n äärestä puoli kahdeksan maissa vailla mitään kummempaa agendaa. Ja noina iltoina olen jumahtanut kakkoselle seuraamaan ohjelmaa, jonka kohdeyleisöön en kyllä sataprosenttisen varmasti kuulu. Kaksi keski-ikäistä ruotsalaista miestä seilailee siellä sun täällä (yleensä jossain missä paistaa aurinko, ja paljon) ja kalastaa. Kaikenmaailman vehkeillä. Mitä ihmeellisimpiä fisuja nousee veneeseen ja sitten hihkutaan niin innoissaan kuin vain ruotsalaiset voi, ja kommentoidaan saaliita. Äärimmäisen viihdyttävää! Nyt oli vihdoin pakko tarkistaa ohjelman nimi. Sehän on, kuinkas muutenkaan, Kalamiehen paratiisit. Ensi viikolla juonipaljastuksen mukaan "Micke taistelee Kuuban rannikolla 15-kiloisen napsijan kanssa ja tämä trooppinen ahven ei hevillä antaudukaan. Saaliiksi saadaan myös komeita piikkimakrilleja". Pakko nähdä.

Clericus Cup

2007-02-26T12:54:00.000+02:00

Tästä puhuttiin j:n kanssa jo viime viikolla, mutta kun Veivimankelissa on vatvottu Vatikaanin toimia aiemminkin, niin pakkohan tätä on kommentoida. Nimittäin Clericus Cup:ia! Paavi Benedetton oma jalkapallocup käynnistyi Vatikaanissa; palloa on potkimassa osanottajia eri puolilta maailmaa, yhteensä 311 pelaajaa viidestäkymmenestä eri maasta. Tulostakin on jo tullut, lauantaina joukkue Mater Ecclesiae rökitti tiimi Gregorianaa 6-0. Muista cupiin osallistuvista tiimeistä mainittakoon P.S.G. Pontificio Seminario GallicoCroati, Sedes Sapentiae ja Divino Amore. Suosikkini ei voi olla mikään muu kuin viimeksi mainittu, joka pelaa lauantaina 3.3. klo 9.30 (sic) Redemptoris Materia vastaan. Forza Amore!

Vevmangel kehittyy

2007-02-13T21:53:00.000+02:00

Tervehdys! Kaikesta päättäen suurpääomakapitalismi on Googlen Bloggerin oston myötä pakottamassa kaikki bloggaavat adoptoimaan google-accountin, joka näyttäisi olevan kiertämätön välttämättömyys. Täten siis kaikki joutuvat rekisteröitymään uudestaan nykyisellä blogger-salasanallaan ja hankkimaan ns. gmail-osoitteen (tai käyttämään vanhaa, jo olemassa olevaa g-mail-tunnusta) saadakseen kirjoittamisoikeuden. Tämä veivimankelin ylläpitäjänkin täytyi nyt tehdä. Ohjeita seuraamalla tämän pitäisi olla suhteellisen helppoa.

En ole vielä täysin selvillä mihin kaikkeen tämä nyt vaikuttaa, ilmeisesti ne joilla ei ole vielä vevmangel-tunnusta saavat sellaisen kirjautumalla palvelun käyttäjäksi ja informoimalla tästä minua, niin todennäköisesti voin lähettää kutsun blogikirjoittajaksi. Tämä myös tarkoittaa, että vastaisuudessa palveluun kirjaudutaan nimenomaan noilla gmail-tunnuksella ja salasanalla.

Päätin myös autarkkisesti siirtää vanhan -J.-osoitteen historiaan ja siirtyä kontribuoimaan blogiin tällä emätunnuksella. Joten - Vevmangel-postit eivät nyt ole pelkkää ylläpitohorinaa.

Ulkonäöstä. Vaihdoin värityksen sinertäväksi, joka oli nopein mahdollinen järkevän näköinen turvautumatta html-värien kaivamiseen, mutta tämä jääköön tilapäiseksi ratkaisuksi sillä peräänkuulutankin nyt kirjoittajakunnalta ulkoasuehdotuksia - haussa ovat:

1) Väriteema - kaikenlaiset värikombinaatioehdotukset (lukuunottamatta keltaista tekstiä violetilla pohjalla) kelpaavat. Käytännössä tämä tarkoittaa a) tekstin väriä, b) taustan väriä, c) linkkien/vierailtujen linkkien väriä d) sivupalkin tekstin/linkkien/vierailtujen linkkien väriä e) otsikkotekstin väriä f) alaotsikkojen väriä.

2) Fonttikokoja - webbiformaatin takia on syytä pitäytyä perusnettikäytössä olevissa fonteissa, kysymys kuuluukin, halutaanko pientä vai suurta. Kummassakin on omat hyvät puolensa.

3) Linkkiehdotuksia vasemman käden linkkilistaan. Jos jotakuta haittaa Irrepressible ihmisoikeusvapaus-kampanjointi(ni) - huh - niin se voidaan poistaa. Kiitän ja kumarran. Palkinnoksi voittaa ainakin kappaleen verran väliaikaista e-kuolemattomuutta. Rakkain terveisin, -J.

PS. Pahoittelen postin sotkuisuutta ja fonttikoon vaihteluita. Sivusto on äärimmäisen hidas postittaessani tätä.

Näillä main...

2007-02-12T13:46:00.000+02:00

Onnea 1-vuotiaalle Veivimankelille!

Turvallisuusuhka

2007-02-08T20:02:00.000+02:00

Nyt olisi Kari "turvallisuusuhka" Rajamäellä tehtävää. Vapauttakaa Porin lenkkeilijät!

Rikolliset miehet kuriin !

Eräänä päivänä oli harmaata ja sateista. Oli keskipäivä. Lähdin tapani mukaan lenkille, vaikka sateli. Lenkkireitillä ei paljon muita näkynyt paitsi yksi lenkkeilijä, joka oli mies. Aloin hieman pelätä, koska ei muita kulkijoita ollut. Turvakseni kaivoin puhelimeni taskusta, olin puhumassa muka puhelimeen, ja huomasin, että mies katosi. En tiedä, oliko hänellä aikeita, mutta ihan tuntui siltä.

Tällaisia rikoksia sattuu päivällä ja iltaisin. Paljon kehotetaan ihmisiä liikkumaan ja kävely on yksi niistä hyvistä lajeista. Eikö mitään systeemiä voisi keksiä lenkkipoluille esim. poliisikameraa yms., jotta saataisiin tällaiset rikokset kuriin ja olisi kaikilla turvallista liikkua! Onko muilla ollut tällaisia asioita mielessä? Ottakaa naiset kantaa!

Naiset rauhaan
Pori

Satakunnan kansa

Kaiken takana on rakkaus

2007-02-08T12:36:00.000+02:00

Jotta emme unohtaisi maailman kauniita asioita tämän päivän mediakuonan ja pyrkyreiden johtamassa markkinaliberalismissa, liitän oheisen kauniin kuvan muistuttamaan meitä elon tien perusasioista. Sitten asiaan. Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta en aio kirjoittaa elämää suuremmasta rakkaudesta, vaan tyydyn kyynisesti kantaa ottaen ilmaisemaan tyytymättömyyteni rakkaus-sanan väärinkäyttöön. Eikö rakkaudessa ole kyse jostain intiimistä, henkilökohtaisesta, vähäverisyyttä aiheuttavasta tunteesta, jota ei korvaa mikään milloinkaan? Toki rakkautta on eri tasoista ja tehoista, mutta en tuhlaa tässä aikaani yliteorisoimalla termiä.

Minkä helvetin takia rakkaudelle pitää määrittää nykyään markkina-arvokin? Olin onnellisempi ennen kuin jouduin tahtomattani tutustumaan henkilöön, jonka nimeä en tässä ala toistaa. Ainahan se on ollut tällaista julkisuuteen heti hinnalla millä hyvänsä, voisi joku todeta, mutta minä en tähän alistu. Huomaan kyllä provosoituneeni suotta, vaikka voisin tämänkin ajan käyttää vaikka lukemalla Tolstoita, joten järjestelmän tehokkuus tuntuu olevan pelottavalla tavalla todistettu.

Pian ilmestyvään "yhteiskunnalliseen dokumenttiin" en tässä enkä toivottavasti muuallakaan ota kantaa. Ironia on hankala laji, ja onnituessaan saa suupieleet koholle. Jääköön tämä tähän.

Kuvalähde: taivasalla.net

Adieu mon coeur

2007-02-06T22:01:00.000+02:00

Ai kun mahtista! Edith Piaf-elokuva La vie en rose saa ensi iltansa Berliinissä 8. päivä, eli ylihuomenna. Satuin näkemään jo trailerinkin; suomeksi leffa kantaa nimeä Pariisin varpunen. Mutta milloin Suomen ensi-ilta on? En mistään löytänyt päivämäärää, surettaa. Toivon kovasti että elokuva ei olisi epäonnistunut, Piafin elämäntarinassa kyllä riittää käänteitä enemmänkin kuin yhteen rainaan. Sitäpaitsi Piafia esittävä Marion Cotillard sopii mielestäni rooliinsa, oikean näyttelijän löytäminen ei ole voinut olla helppoa... Pensez à nous?

Myydään rytmitaju!

2007-02-05T21:59:00.000+02:00

Ja jottei menisi vallan pakkasessa värjöttelyksi, niin katsastakaahan lämpimiksenne Little Superstar.

Jotensakin valloittava - tai ainakin pelottavasti vangitseva. :)

Siperia opettaa?

2007-02-04T18:09:00.000+02:00

Kun nyt taas on luvattu jälleen kylmenevää säätä ensi viikoksi, en voi muuta kuin suositella kaikille luettavaksi Jörn Donnerin viime vuonna ilmestynyttä Isän jalanjäljillä. Kirjassa Donner seuraa isänsä Kai Donnerin 1910-luvulla tekemiä matkoja Siperiaan suomensukuisten kansojen keskuuteen. Nuorempi Donner matkusti Siperiaan 2000-luvulla, ja havainnoi Putinin ajan Venäjää.

Kirjassa on paljon lainauksia Kai Donnerin matkapäiväkirjoista, mm. tammikuusta maaliskuuhun vuonna 1913, jolloin hän oli jäätyä keskelle Siperian tietöntä taivalta matkustaessaan kotia kohti. Donner kuvailee eroa -40 ja -50 asteen pakkasessa:

"Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavoin kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni."

Kai Donner piti tutkimiaan samojedeja ihanteellisina esimerkkeinä jalosta alkuperäiskansasta, jonka aitouden ja herkkyyden sivistys (eli venäläiset turkiskauppiaat viinapulloineen) oli tuhonnut. Hänen tutkimukselliset lähtökohtansa ovat vähintääkin kyseenalaisia, mutta eivät ole kirjan oleellisin pointti. Toisaalta en osaa sanoa, mikä se sitten olisi. Minun mieleeni jäivät parhaiten kahden aikatason vertailut, sekä kuvaukset kenttätyöstä ja sen erilaisista, köh, ongelmista.

Mutta parasta kaikesta ovat kuitenkin kirjan runsaat, upeat kuvat. Ne on valikoitu Kai Donnerin ottamista, joukossa on myös poikansa uudempia kuvia. Kirja on taitettu kauniisti ja tehokkaasti: kuville annetaan tilaa, ne puhuvat puolestaan ja kertovat tarinoitaan.

Lisää esim. Agricolassa, Ylen elävässä arkistossa ja Helsingin Sanomissa.

The Perry Bible Fellowship

2007-01-25T23:39:00.000+02:00

Koska en keksi mitään lyyristä blogausaihetta, blogaanpa nyt edes jotain - täällähän ei ole laatukriteereitä - tällä kertaa aiheena verkkosarjakuvien todellinen kuningas, The Perry Bible Fellowship, jonka lumoavasti piirretyt stripit viihdyttävät aina - jopa viimeaikaisetkin, joissa tosin tammitynnyreissä kypsyneestä huumorista on tullut vähemmän absurdia kuin sarjan ensimmäisistä osista.

Monessa stripissä on pinnallisesta hauskuudesta huolimatta viiltävää synkkyyttä, ja mikäs mustaa huumoria parempaa olisikaan? Itselleni mieleen on jäänyt oheen liitettykin Scorpy the Forest Friend, jonka piirrostavan söpöyden taustalla häämöttää itselleen mitään voimattoman yksilön traagisuus.

Verkossa ilmestyvistä sarjakuvista itse seuraan (satunnaisesti) myös kahta muuta klassikkoa -

The Chopping Block - joka valottaa sarjamurhaajan arkea makaaberissa ja mustekäsittelyltään ainutkertaisessa strippisarjassa ja

White Ninja - jonka lapsenomaisen piirrostyylin absurdius viihdyttää vaikka ei pointtia aivan aina näkisikään.

Bitte schön!

2007-01-25T14:33:00.000+02:00

Hesarissa parasta on Kuukausiliite. Ja Hesarin verkkosivuilla sinne arkistoidut Kuukausiliitteen jutut. Löysin vanhan suosikkini, jutun Philipp von Hessenistä, Friedrich Karlin pojanpojanpojasta, "Suomen kuninkaasta". Eikä mikään olisi mitään ilman Matti Klingeä, joka tapaa myös tämän merkkihenkilön:

Professori Matti Klinge ehtii melkein ensimmäiseksi. Hän väittää kuninkaalle, että saksan kieli on Suomessa hyvin suosittu.
"Ajattelisin kyllä, että englanti on tärkeämpi", kuningas vastaa.
"Saksa on hyvin merkittävä kieli. Saksankielinen Eurooppa on rikasta ja korkeasti koulutettua", Klinge jatkaa virheettömällä saksalla.
"Koulutuksesta en kyllä tiedä. Kansainvälinen tutkimus osoitti juuri, että Saksan koululaiset ovat oppimattomia."
"Mutta eliitti on erittäin kielitaitoista", Klinge jatkaa sinnikkäästi.
"Ainakin minä osaan saksan lisäksi valitettavasti vain englantia."

Klasse : )

Där vi en gång gått

2007-01-21T11:55:00.000+02:00

Käsi ylös, onko kukaan lukenut jo uusinta Westöä? Palkittu ja palvottu; suomalaisuuden (ja suomenruotsalaisuuden) uudeksi merkkiteokseksi tituleerattu, joka suunnalta suitsutettu. Westö pukinkontissa ja lehtien sivuilla. HS:n uuden lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valittiin Missä kuljimme kerran. Tommy Lingren, Heinäsirkka (sic), Panu Rajala... kaikki lukevat. Westöä.
Lopetin juuri omani, joululahjaksi saadun. Päällimmäisenä jäljelle jäi ihmetys siitä, miten kaupungin voi saada tekstissä elämään kuten Westö saa 1920-30 -lukujen Helsingin. Uskon, että pureksittavaa riittää; siksi olisikin mukavaa kuulla, mitä mieltä olitte mikäli joku on jo kirjan lukenut? Ja jos jollakin on edes aikomus, lainaan mielelläni omaani.

Вы говорите по-русски?

2007-01-18T22:17:00.000+02:00

Добрый вечер!

Selaillessani uutisia netissä osui ylen sivuilla silmiini linkki sivustolle, jossa voi päivittää venäjän kielen taitojaan. Sivusto lähtee täysin nollasta, mutta antaa niillekin, jotka ovat kieltä joskus opiskelleet mahdollisuuden kerrata asioita. Lukuisissa testeissä voi todeta, ettei opetus ole valunut hukkaan.

Спасибо большое, Таня!

Paluu blogilaisuuteen?

2007-01-15T13:05:00.000+02:00

Kovin on hiljaiseksi äitynyt tämä foorumi. K-M on ansiokkaasti yrittänyt ylläpitää veivimankelimme elintoimintoja, mutta ymmärrän mahdollisen turhautumisen, kun mitään vastakaikua ei tunnu syntyvän. Sinänsä harmi, sillä jollain tavalla mennyt syksy olisi ollut kenties otollisin päivitysaika tälle blogille. En osoita ketään sormella, enhän ole itsekään ollut edes näennäisen aktiivinen kesän jälkeen blogaajana, jos kohta minään muunakaan.

Rohkenen kuitenkin esittää moniosaisen kysymyksen blogimme tulevaisuudesta: Pidämmekö tätä yllä satunnaisena kommunikointikanavana ja kirjoittelemme epäsäännöllisen harvoin tänne? Alammeko aktivoitua blogaajina (jos tuollaista termiä on edes olemassa)? Vai vietämmekö hiljaiset peijaiset sivustomme muistolle? Tai d) jotain muuta edellisten väliltä?

Kommentteja, bitte.

Hyvyyden ja onnen resepti erään antropologin mukaan

2006-11-20T20:55:00.000+02:00

En taas malta olla lainaamatta teille pätkää yhdestä tenttikirjastani:

"(...) Minne hyvänsä Arthur veikin pöytänsä, hänen jalo seurueensa pysyi iloisena ja voittamattoma. Nykyisinkin voimakkaat, rikkaat, hyvät ja onnelliset kansakunnat tekevät tällä tavalla. Kansat, luokat, suvut ja yksilöt rikastuvat, mutteivät saavuta onnea ennen kuin istahtavat ritarien lailla yhteisten rikkauksiensa ympärille. Ei ole mitään syytä etsiä hyvyyttä ja onnea kaukaa. Se löytyy pakotetusta rauhasta, yleisten ja yksityisten töiden tasapainoisesta rytmistä, eteenpäin jakamista varten varastoidusta varallisuudesta, keskinäisestä kunnioituksesta ja vastavuoroisesta anteliaisuudesta, jota koulutus voi suoda."

Marcel Mauss: Lahja. (1923, suom. 1999)

Kirja on eräs antropologian klassikoista ja itse asiassa aika kiinnostava. Perusidea kirjassa on se, että pyyteetöntä lahjaa ei ole olemassa. Yllä oleva lainaus on aivan kirjan lopusta eikä sinällään keskeinen kirjan idean tai tenttini kannalta, mutta historioitsija (ja myös romantikko) minussa heräsi sen kohdalla. Ajatus on kaunis, mutta kuka nykyään kirjoittaisi onnen tulevan pakotetusta rauhasta? Eikös ne koonneet Kansainliittoa noihin aikoihin? Ja miten koulutus liittyy anteliaisuuteen?

Pahuus pisti mietteliääksi

2006-10-04T20:24:00.000+03:00

Luin juuri Jan Guilloun Pahuus -romaanin. (Alkuperäinen nimi Ondskan, ilmestynyt 1981.) En olen nähnyt muutama vuosi sitten tehtyä elokuvaa, mutta nyt haluaisin. En ehkä ihan heti, mutta jossain vaiheessa. Nyt just se voisi olla liian järkyttävä. Toisaalta en usko että kirjan teho toimii elokuvassa ihan yhtä hyvin. Onko kukaan muu lukenut kirjaa? Tai katsonut elokuvaa?

Kirjana Pahuus ei ollut minusta mitenkään erikoinen. Sen teho oli järkyttävässä ihmiskohtalossa, valtavassa väkivallalla mässäilyssä ja siinä, että päähenkilöön kiintyi niin että iskut alkoivat tuntua omassa kehossa. Juoni ei ole vaikea: tarinan päähenkilö on 14-vuotias Erik, jonka isä pahoinpitelee häntä aivan sadistisesti koko ajan, melkein joka päivä. Erik taas tappelee koulussa. Lopulta hänet erotetaan koulusta ja lähtetään sisäoppilaitokseen. Aluksi hän päättää, ettei lyö enää koskaan, mutta eihän siitä tietty mitään tule. Natsimainen sisäoppilaitos on täynnä simputusta, johon ei ole kovin helppoa alistua. Ja kun Erik viimein pääsee sieltä pois, voittajana, hän päätyy jälleen lyömään, tällä kertaa isäänsä. Ja veri roiskuu.

Vatsaa kääntävää kirjassa on se, että se perustuu Guilloun omaan nuoruuteen. Ilmeisesti sen totuudellisuudesta on käyty jotain keskustelua, mutta en tiedä millaista. Oli totta tai ei, niin ne tappeluiden, lyöntitaktiikoiden, haavojen, veren, murtumien, katkenneiden hampaiden, tikkien, rangaistusten, vihan ja tuskan kuvaukset oli aika vangitsevia.

Kiinnostavaa on myös itse otsikko ja oleellisen osan kirjasta muodostava pahuuden ja väkivallan olemuksen pohdinta. Mietin, mihin kirjan nimi oikeastaan viittaa. Opettaja sanoo, että Erik on itse pahuus. ("Sinä olet itse pahuus ja sinun kaltaisesi täytyy tuhota." Mahtavaa pedagogiikkaa.) Toisaalta hänen käsittämättömän väkivaltainen isänsä on minusta tarinan ydinpaha, se pahuus josta Erikin ongelmat ovat lähtöisin. Toisaalta pahuus voi viitata vain yleisesti lyömiseen ja tappeluihin: väkivalta on pahuus, joka aiheuttaa lisää pahuutta. Guillou itse oli ilmeisesti oppinut hillitsemään väkivaltaisuuttaan, mutta kirjan Erikin tarina jää kesken. Lukija voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Mieleen jäi myös se, kuinka hyvä tappelija Erik oli ja miten sitä korostettiin kirjassa. Tavalliset simputtajat häviävät hänelle aina, koska hänellä on (isänsä ansiosta) erinomainen kivunsietokyky, kyky hillitä itsensä, kyky vihata, taito provosoida psykologisesti ja taistella myös sanoin, sekä koulujengissä opitut taidot arvioida vastustajia niin henkisesti kuin fyysisestikin ja laatia sen kautta omia taktiikoita.

Minua jäi hiukan häiritsemään sen osuus, jossa isä hakkasi Erikiä. Jos kerran välineenä oli milloin koivuvitsa, milloin koirapiiska tai kenkälusikka, ja selkäsaunoista saattoi lentää veriroiskeita kattoon asti, niin täytyihän pojan selän olla arpinen. Silti hän harrasti kilpauintia uimajoukkueessa. Eikö kukaan muka huomannut mitään? No joo, eletään 1950-luvun loppua (tai 1960-lukua?), mutta kai silloinkin nuoria miehiä tarkastettiin lääkärissä joskus? Jos tämän epäuskottavan kohdan pystyy joku selittämään minulle, niin olisipa hienoa.

Voi lukekaa jos ette ole lukeneet ja kertokaa omia mietteitänne!

Kasvua?

2006-09-19T09:09:00.000+03:00

Ystävät rakkaat, minä olen kasvanut ihmisenä. Lähetin nimittäin juuri äsken professorille graduni toisen käsittelyluvun, enkä ole juuri ollenkaan paniikissa. Tämä on minusta himppa ihmeellistä, kun ajattelee miten törkeästi olen hermoillut jokaista disposition puolikkaankin palauttamista aikaisemmin. Muistatteko?

Syytä muutokseen en osaa sanoa. Ehkä nyt vaan on niin monta juttua kesken, ettei yksi voi kaataa maailmaa. Tai sitten se johtuu kyseisestä työstä: suurin osa luvusta oli kirjoitettu jo kesällä, joten olin jo totutellut sen olemassaoloon, vain osa siitä oli viime hetken tuotosta. Toisaalta olen kyllä viime päivinä saanut opetusta ihan vain rentoutumiseen.

Noh, tuskinpa hätä on tämännäköinen kovin pitkään. Saan tästä versiosta palautetta Myllyntaukselta ja viikon kuluttua lähetän sitten koko seminaariryhmälle kolmospaperini. Lokakuun 3. päivä on sitten The Päivä, kun tulen Turkuun tuomittavaksi viimeistä kertaa tuon seminaarin puitteissa.

Sitä odotellessa nautin olostani ja koetan unohtaa monta asiaa.
Mutta en teitä, ystäväni!
Halauksia!

Hissi

2006-09-09T23:11:00.000+03:00

Tulipa tässä vaan mieleeni, että eikö hissin käyttö ole ihan sallittua? Siis noin niin kuin yleensä. Tai kun esimerkiksi on polkenut kilometritolkulla keskisuomalaisessa maisemassa eli jatkuvaa ylä- tai alamäkeä (yleensä ne tuppaavat olemaan ylämäkiä, mikä on minusta hiukan hämmentävää. Eikö ylämäen pitäisi paluumatkalla olla alamäki?), niin sen jälkeen on kai ihan ok jos ottaa hissin kolmanteen kerrokseen historian ja etnologian laitoksen rakennuksessa eikä kiipeä portaita muutenkin maitohapoista tärisevin jaloin ja hapen puutteesta vinkuvin (tupakansavuisin) keuhkoin? Miksi minusta tuntuu siltä, että kaikki muut käyttävät portaita... Kyllä minä ymmärrän hyötyliikunnan tärkeyden, mutta joku roti, ei kai sitä aina tarvitse portaita ravata kun kerran hissi on keksitty. Siis eikö teidän mielestä hissi ole käyttöä varten? Onneksi asun P-kerroksessa, joten kotiin tullessa ei ikinä tarvitse pohtia tätä asiaa. Toisaalta luulen, ettei meidän talossa edes ole hissiä. En kyllä ole ihan varma, kun en ole sitä ikinä itse tarvinnut.

Tulin just kotiin lauantai-illan riennoista. Oltiin Kreetan, Ilkan ja Hannelen kanssa Sohwilla, josta muutaman (köh) bissen jälkeen siirryttiin kuuntelemaan Kreetan isän bändin Gary and the Capersin keikkaa Ylä Ruthille. Tulin kuitenkin ajoissa kotiin, kuten huomaatte, sillä huomenna on työpäivä satamassa Ween Maan Wiljaa -tapahtumassa. Myyn siellä koruja, taas.

Yöpöydän kirjat

2006-08-11T18:21:00.000+03:00

Tällaisista täällä joskus aikaisemmin jo keskusteltiin, mutta keskustellaan lissää. Miikkaystäväni haastoi minut vastaamaan ja nyt minä haastan teidät vastaamaan, oi lukeneet ja viisat ystäväni.

1. Kirja joka muutti elämäsi?

Aika vaikea tähän mitään on vastata, muut kun ovat asiat, jotka elämääni ovat muuttaneet. Jos viidennen luokan historian kirja (joka oikeasti oli kuudennelle luokalle, mutta kun pieni koulu ja yhdistetyt luokat) olisi oikea kirja niin se ainakin muutti. Tuskin lukisin historiaa ilman sitä. Oikea kirja olisi ehkä Sadan vuoden yksinäisyys, tuskin se mitään muutti, mutta vaikutti kylläkin.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?

Pääsykoekirjat lienevät ainoita, jotka olen monesti kahlannut, niistä erityisesti mainio Natalie Zemon Davisin Martin Guerren paluu on tullut luettua vielä suljetulla osastolla. Runoteoksiakin on kyllä tullut luettu monasti, mutta voiko sitä runokokoelmaa koskaan lukea loppuun (tämä kai pätee muuhunkin kirjallisuuteen kaiketi, tietävät kerrotkoot). Nekin ovat kai johtuneet ymmärrykseni kapeasta pinta-alasta. Jotenki sitä vain ajattelee, että turhaa lukea samaa teosta uudestaan kun niin monia muitakin, mitä pitäisi lukea.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Shakespearen kootut olisi kyllä mainio valinta. Olisipahan ainakin aikaa opetella ne ulkoa ja sitten kun minut pelastettaisiin niin vähänkö siteeraisin Wiljami-setää (en minä muuten mutta tytöille vähän luikauttaisin).

Toinen vaihtoehto voisi olla Grimbergin Kansojen historia, joka tosin jää yleisesitystietokirjavanhentunuttekstimitäänsanomatontietopaketti, jota ei gradun lähdeaineistossa kannata mainita. Olisipahan ainakin luettavaa.

Saatana saapuu Moskovaan vois kans mahtua laukkuuni.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?

Kama Sutra. Mutta myös Loen Supernaiivi ja Harmsin jutut.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?

Typerä kysymys ihmiselle, joka ei lukiessaan itke kun ei itke katsoessaankaan (et ole vain lukenut oikeita kirjoja voisi joku todeta). En siis nyyhkyttele, haittaa lukemista. Elämänkerrat vois koskettaa, mutta ne ei ikinä osu silmääni kirjastossa.

6. Kirja jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi?

Kaikki, mitä Aleksandrian kirjastosta aikoinaan löytyi. Auttaisi meitä ymmärtämään enemmän.

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?

Tony Halmeen runokirja oisi voinut jäädä unholaan, samoin se Aatun best selleri sekä kaikki elokuvien pohjalta kirjoitetut tekeleet.

8. Kirja jota parhaillaan luet?

Tenttikirjat hetki sitten suljettuani on aika vähän avonaisena muita opuksia. Jarkko Laineen Savukkeen sininen ajatus ja Pyhä maanantai, Pentti Saarikosken Tähänastiset runot, Julio Cortazarin Tarinoita kronoopeista ja faameista, Timo Hännikäisen Kilpailevan lajin muistomerkki nyt kuitenkin.

9. Kirja jonka aiot lukea?

Yöpöydälle vois kasata ainakin Istvan Örkenyitä ja Gogolia tai jotakin muuta venäläistä. Laineen Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus. Lisää runouttakin vois lueskella (Laineen lisäksi siis), kunhan joku suosittelis (mielellään jotakin sellaista, mitä minun kananaivoillakin olisi edes mahdollisuus ymmärtää...). Niin, odottaa hyllyssä toki La Roy Laduiren merkkiteos Montaillou 1294-1324 - ranskalainen kylä sekä History of Private Life -sarjan kolmososan suomennos Omassa huoneessa.

10. Haasta viisi muuta bloggaajaa.

Haastan teidät.

Pakettiin vaan

2006-07-20T09:47:00.000+03:00

Hoplaa. Tuli tässä mieleen, jotta syssymmällä voitaisiin alkaa hyödyntää tätä(kin) kanavaa vertaistukimuotona, kun suurin osa meistä gradunsa pariin palailee. Eikä välttämättä tee huonoa nuorukaistenkaan seurata ja miksei osallistuakin tulikuumaan tutkimukselliseen keskusteluun. Kaikki voittaa. Rohkeasti vaan ihan mitä vaan juttua tänne kaikkien luettavaksi - ei tarvitse olla viimeisen päälle hioutunutta metodista pohdintaa, vaan kysymyksiä, avautumisia, huolia, murheita, turhia toiveita. Ja muut kommentoivat, keskustelevat, ottavat osaa, jakavat turhautumistaan koko projektiin tai ihan mitä vaan.

Kun nyt tällainen blogi on olemassa, miksei sitä voisi näinkin hyötykäyttää. Totta kai toivon, että tapaamme lihana ja verenä ja pistämme gradupiirin pyörimään syksyllä kunnolla, kun alkaa taas seminaaritöiden palauttelu tai yleinen ahdistus aiheenvalinnan vaikeudesta ja omasta näennäisestä riittämättömyydestä.

Loppuun sitaatti Karvosen kotiseudun tiedepiireiltä (älkää ottako ohjenuoraksenne):

"Steal from one and it´s plagiarism. Steal from two and it´s research. Steal from fifty and it´s scholarship."

-Lähde: Lähdetekniikka poliittisessa historiassa 1/2003.

Porco dio

2006-07-05T00:37:00.000+03:00

Pettymys on kova - ja hyvä niin. Näin sanoi Suomisen Tapsa ja siinäpä se minun mielenkuvani näin pari minuuttia loppuvihellyksen jälkeen kiteytyykin. Ei mennyt veikkaukset nappiin, eikä ole suosikkini finaalissa. Tällaista on jalkapallo. Elämä jatkukoon. Italia kaatukoon.

Analyysi jää lyhyeen tältä erää. Takki on tyhjä.

Jalkapallo - elämää suurempi nautinto

2006-06-22T13:05:00.000+03:00

Pitihän se arvata, ettei kesäkuun tentteihin luvusta tule yhtään mitään, kun samaan aikaan pelataan kenties maailman jaloimman urheilulajin maailmanmestaruudesta. Omaksi ilokseni voin todeta, että tiistain Ecuador ottelussa mestarisuosikkini Saksa sai puolustuksensa toimimaan ja pelasi turnauksen kokonaisvaltaisesti parasta jalkapalloa. Vaikka veikkaukset meneekin uusiksi, toinen ilon aihe on Ruotsin tuleva putoaminen kisoista. Itse olisin henkilökohtaisesti odottanut ennemmin Saksa-Englanti -peliä, mutta hyväksyn tulevan koitoksen kyllä. Ei sillä, että minulla olisi joitain skandinaavista perhettä loukkaavia antipatioita läntistä naapuriamme kohtaan, mutta ihan kaikkea ei kuitenkaan urheilun saralla samana vuonna yhdelle maalle tarvitse suoda.

Tänään E-lohkossa koetaan kisojen oikeudenmukaisin asia, kun Italia tippuu jatkosta. Kukaan lauantain USA-ottelun nähnyt ei voi olla eri mieltä kanssani. Fifan tulisi ottaa Daniele De Rossilta pelaajalisenssi pois loppuiäksi. Tuollaiset umpi-idiootit vievät lajin seuraamisesta kaiken ilon ja saavat lajia seuraamattomat rinnastamaan jalkapallon virheellisesti väkivaltaviihteeseen. Osittain syy oli puusilmäisen tuomarin, osittain kaatumatautisten tottien, mutta kyseinen peli ei ollut jalkapalloa, vaan järkyttävyydessään jotain ihan muuta.

Onneksi tulevana lauantaina alkavat todelliset pelit, joista vain voittajat muistetaan. Yllätyksiäkin tullaan kokemaan, mikä on yksi asia, joka tekee jalkapallon seuraamisesta antoisaa. Sanokaa minun sanoneeni, mutta kisojen alun parhaiten aloittanut Argentiina tulee kaatumaan Meksikoa vastaan. Toivon mukaan peli ratkeaa pelaamalla, eikä tuomaroimalla tai näyttelemällä, joka on kenties verta kiehuttavin asia, jota jalkapallokentällä voi tehdä.

Tämän pallistisen jutun päätän toivottamalla itse kullekin mukavaa ja turvallista juhannusta. Ne, jotka yo-kylässä grillaavat, varokaa mölkyssä Jipsun itse tekemää palikkaa, josta saa miinus viisi pistettä. Itse suuntaan Mansesteriin parin tunnin päästä lähtevällä junalla. Lepoa ja rakkautta kaikille.

Virvatulia esineiden maailmasta

2006-06-02T14:56:00.000+03:00

Se on pääsykoekirjani otsikko. Lukeminen etenee miten etenee, se on nyt sivuseikka. Haluan vain ehdottomasti jakaa teidän kanssanne osia kulttuuriantropologian professorin Ilmari Vesterisen erinomaisen tieteellisestä artikkelista, joka käsittelee esinepelejä:

"Jotkin esineet vaativat tietyn palautumisajan, jotta ne voidaan ottaa uudelleen käyttöön. Palautumisaika on esineen ominaispiirre. Palautuessaan esine kokoaa itsensä. Vaatteet vaativat normaalisti kahdeksan tunnin palautumisajan, jotta ne voidaan jälleen ottaa käyttöön. Kengät vaativat palautuakseen kuivumisajan, vähintään yön."

Vesterisen mukaan miesten esineet, kuten tv:t, stereot ja sellaiset ovat yleensä mustia, ja naisten esineet kuten kodinkoneet (!) ovat yleensä valkoisia. Köhöm.

Ja tiesittekös, että amishit eivät salli talojen keskuslämmitystä eivätkä kotiin asennettuja puhelimia tai traktoreita peltotöissä, mutta vesisängyt ovat ihan okei, ne on ihan fine?

Toinen kirjan toimittajista, etnologian professori Bo Lönnqvist, on kirjoittanut kirjaan artikkelin miesten alusvaatteista erotiikan kontekstissa. Pelottavaa artikkelissa ei suinkaan ole laaja kuvaosio, vaan lopussa oleva viittaus lähteenä käytettyyn 200 esineen kokoelmaan, joka on kirjoittajan hallussa. Yli 200 alushousut?

Millaiseen laitokseen minä oikein olen pyrkimässä...

Lentokone = Vappu

2006-05-17T21:41:00.000+03:00

Hei, ja terkkuja Wienistä!
Tulin just, lentomatka sujui mainiosti, ollaan lähdössä kattomaan jalkapalloa alakerran poikien luo, mutta ihan pakko pikana kertoa miten hämmästyttävän pikaisen vappukokemuksen sain. Oikeesti, lentomatkustamisessa on yllättävän paljon samaa kuin vapussa. Ensinnäkin: särkylääke otetaan alas kuohuviinillä. Tehoaaaaaaa. Aina. Kuohuviini juodaan tietysti muovimukista, tosin vappupiknikillä mulla on yleensä mukana kuoharilasit, köh. Kuohuviini aiheuttaa ihastuttavan maailmaasyleilevän rakkauden tunteen, kaikki ihmiset on ihania, tekisi mieli halata kaikkia. Lentokoneessa siitä kyllä voi saada oudon maineen. Syöminen on retkievästelyä muovihaarukoilla. Tavallaan on nälkä mutta ei sitten kuitenkaan niin kovin nälkä. Valkoviini maistuu hyvältä aterian ja kuoharin jälkeen. Ja sitten se tärinä. Vappuna se johtuu darrasta, lentokoneessa mistä lie, mutta tärisee kuitenkin.

Niin että hyvää vappua vaan kaikille! Tai jotain... Wien kuittaa, tää on ihku paikka. :)

Kikka

p.s. Tämän kevään aikana olen nähnyt Victorian, saanut kortin prinssi Charlesilta, ja lähipäivinä etsiydyn kaikkiin mahdollisiin Sissi-paikkoihin. Jipii, kuninkaalliskokemukseni laajenevat!

Democrazia alla cieca

2006-05-08T13:30:00.000+03:00

Tuntuu taas olevan demokratia terveellä pohjalla saapasmaassa. Vaikka presidentillä ei ole kunnolla edes arvovaltaa Italiassa, silti tästä monoliiteille myönnettävästä arvonimestä on jälleen syntymässä muhkea poliittinen kiista. Oheisesta linkistä voi lukea, kuinka kypsän aikuisesti etelässä kansanvaltaa käytetään. Kuitenkin toivoisin, että arvon päättäjät pääsisivät mahdollisimman pian keskittymään oikeisiin ongelmiin, joita ei tuossakaan maassa ihan vaan muutamia ole. Suurimmasta osasta selviäisi kuitenkin terveellä poliittisella tahdolla.

Vappu Pariisissa

2006-05-07T15:38:00.000+03:00

Jonkun verran absurdilta tuntui lähteä 30.4. kuluvaa vuotta klo 18 kävelemään Montmartrelta Fredriksonin valmistava valkolakki päässä kohti Seinen rantaa viettämään vappua (ks. kuva) le club franco-finlandais´n kanssa. Kuten illan aikana natiivien kanssa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, vappu ei enää ole ranskalaisille kuin yksi ylimääräinen vapaapäivä. Voitte kuvitella sen tunteen, joka syntyi ajatellessa, että olen viettämässä vappua uimamatkan päässä Eiffel-tornista kaksi miljoonaisessa kaupungissa sadan muun henkilön kanssa tietäen, että olemme ainoita, jotka vappua tuossa metropolissa viettivät. Joimme Lapin kultaa, Koffia, Karhua, Olvia ja Suomi-viinaa sekä simaa ja joitain muita enemmän ja vähemmän alkoholipitoisia nesteitä. Ilta kului tupakkia poltellen, juoden ja Pariisin murretta puhuen. Sain jopa yhden paikallisessa tiedekeskuksessa työskentelevän vakuuttuneeksi siitä, että hänen täytyy hakea Heurekaan töihin, kun kerran omien sanojensa mukaan niin paljon Suomesta pitää. Tanssia, juomista, karaokea, uusia tuttavuuksia. Kaikkea tätä jatkui jonnekin arviolta puoli viiteen maanantain puolelle. Kaikkiaan juhlissa oli 170 maksanutta asiakasta. Laivan paloturvamääräysten mukaan paikan kapasiteetti on maksimissaan 130 henkeä. Juhlaväki jakautui oleskelullisesti siten, että osa lähti jo ennen puolta yötä ja vielä kahden jälkeen tuli ihmisiä, jotka maksoivat täyden hinnan eli todennäköisesti missään vaiheessa emme rikkoneet muuta kuin kielirajoja.

Juhlien jälkeen piti tietysti pitää jatkot. Paikan tähän tarjosi turkulainen taloustieteilijä, joka fanittaa Steven Seagalia, mikä kävi selväksi heti hänen kämpille saavuttuamme. Tietokoneella lähti pyörimään vanhoja aikido-pätkiä kyseisestä b-tason näyttelijästä ajalta, jolloin Steven oli senseinä Japanissa, kuten minua valistettiin. Matkalla jatkoille, jotka pidettiin Saint-Michelillä, lauloin noin kuusi kertaa putkeen Helan gårin poikia preferoivan arkkitehtiopiskelijan kanssa, joka tuntee Lahden Mikon. Miten pieni tämä maailma voi oikein olla. Ja miten absurdit jatkot olivatkaan. Viinin lisäksi ensimmäinen, mitä suuhuni pistin oli Lomo. Kuuleman mukaan espanjalaista täyslihaa, joka maistui hieman savustetulta poron lihalta. Eli helvetin hyvää. Sitten sytytettiin tupakat ja noustessaan ikkunalaudalle aamun isäntä pudotti taulun päähäni.

Siinä vaiheessa aamua, kun jatkoilla oli allekirjoittaneen ja isännän lisäksi kirjallisuuden jatko-opiskelija, sosiaali-psykologian jatko-opiskelija, Suomalaisessa instituutissa riistopalkalla harjoittelua suorittava sekä puoliksi suomalainen ylikonstaapeli, arvon isäntämme alkoi pitää monologia Timo T.A. Mikkosesta, joka on kuulemma reservin kapteeni ja kohtelee charmantisti naisia. Miehen monologi oli jäätävää kuunneltavaa, vaikka siihen ei ihan jokaista kiinnostuksen ripettä olisi uhrannutkaan. Juttu jatkui ja jatkui reilut neljä tuntia, jolloin isännällä oli jo päässään pilottilasit: ilmeisesti kokeakseen jotain samuutta monologinsa kohteen kanssa. Tiedä häntä. Kellon käydessä noin yhtä maanantaina iltapäivällä rupesi juttu Timosta raastamaan sen verran, että alettiin arpoa, pitäisikö monsieur Mikkoselle soittaa. Tämän kuultuaan puoliksi sammunut puoliksi suomalainen ylikonstaapeli nousi horteen mailta ylös ja huusi:"nyt saatana soitatte sille Timo T.A.:lle". Ei siinä sitten mitään. Kirjallisuutta opiskeleva otti ja soitti ystävälleen Helsinkiin pyytäen tätä soittamaan numerotiedusteluun ja kysymään Timo T.A.:n numeroa. Sehän saatiin ja sitten soitettiin Timolle. Valitettavasti vastaaja vastasi (suomeksi JA englanniksi - totta kai), joten emme saaneet häneen yhteyttä. Toki jätettiin viesti vastaajaan:"hei, soitellaan Pariisista numerosta se ja se - olisi ensiarvoisen tärkeää, että soittaisitte heti takaisin tämän kuultuanne". No Timo ei sitten kuitenkaan koskaan soittanut.

Tämän episodin jälkeen lähdettiin kaupan kautta kohti sateista Luxembourgin puistoa piknikille, olihan kuitenkin vappupäivä ja kello lähemmäs puoli kaksi. Ystävämme ylikonstaapeli kulki koko matkan leipäkori päässään ja toivotti vastaantulijoille bonjour. Yllättävän harva vastasi, mikä oli erittäin epäkohteliasta mielestäni. Tiemme erosi hetkeksi ja jatkojen isäntäkin oli jo kääntynyt kotia kohti kädessään lasi ja toisessa tyhjä Suomi-viina pullo. Puistossa oli kaikkiaan kymmenkunta suomalaista vappupiknikillä ja kori päässä matkaa taittanut ystävämmekin saapui hetken kuluttua luoksemme. Kori päässään - totta kai. Kori toimi sateensuojana ja sen lisäksi spontaanin kerjäämisvietin tykötarpeena. Virassa, mutta vapaalla ollut poliisiystävämme kun otti ja lähti yks kaks yllättäen kerjäämään ympäri Luxembourgin puistoa. "Teki vaan mieli", kertoi hän toimintansa syyksi.

Juomista jatkettiin taukoamatta maanantain alkuiltaan, jolloin mentiin kahvilaan, jossa ei enää myyty meille kahvia, koska paikka meni puolen tunnin päästä kiinni. Tulipahan tuommoinenkin asiakaspalvelun kukkaispaikka nähtyä. Syytä kahvittomuuteen ei koskaan saatu selville. Juotiin sitten pullo vettä neljään tyttöön, ystävämme poliisi joi tomaattimehua. Vesi maksoi rapiat neljä euroa kolmen vartin pullo. Oli jopa Vitteliä, joka on aivan perus lähdevesimerkki täällä ja kaupassa yleensä edullisemmasta päästä. Lasku maksettiin ja halauksin erottiin seitsemän korvilla. Tiistai menikin melko pitkälti hyväntekeväisyyteen, vaikka luovuuden huipussa pohdinkin puoli päivää Hussetilaisen liikkeen yhtymäkohtia Prahan kevääseen 1968. Graduni taustaa, eikä ehkä millään tavalla relevanttia itse työtä ajatellen, mutta kiinnostavaa. Ehkä.

A. O. Karjalainen

2006-04-28T01:13:00.000+03:00

Esseen kirjoitustohinassa päätäni alkoi vaivaamaan eräs kysymys. Miksi englantilaiset tutkijat eivät halua väen vängälläkään paljastaa omia etunimiään? Heistä on paljon hienompaa kirjata nimensä muotoon A. J. P. Taylor tai T. O. Lloyd ja sitten vaan kruunataan nimi tittelillä Professor, University of Cambridge tai Professor at the University of Oxford. Ja kun opiskelijapolo yrittää löytää tuplavahvuisten kakkuloiden kanssa, mistä se aaaa jii pee oikein tulee, niin ei vaan löydy. Unfortunately. Tee peekään ei taida tässä tapauksessa tarkoittaa tiukkapipoa tai sitä hiukan härskimpää vaihtoehtoa. On sitä outoja asioita maailma pullollaan.

Ihmettelee
A. O. Karjalainen
Tarjoilija, Turku

Tommaatti.

2006-04-25T21:58:00.000+03:00

Mikä siinä on kun tomaateista on tullut niin hankalia ja pahanmakuisia? Javisst, äckliga.

Espanjalaiset on kasvatettu lannoitesäkeissä.
Hollantilaiset on punaisia, mutta vetisiä.
Suomalaiset eivät maistu miltään.
Luomutomaatit maksavat 7 eypoa kilo.

Iuh.

Avautumista ärsytyksestä

2006-04-24T19:50:00.000+03:00

Yksinkertaista humanistityttöä ihmetyttää kovasti eräs asia. Olen istunut liiketaloustieteen vimppoja luentoja tässä töiden ohessa, enkä voi käsittää erästä asiaa: miksi helvetissä jotkut ottavat tietokoneen mukaan luennolle, kun eivät sillä mitään siellä tee? Tai siis tekevät kyllä, ihan tasan kaikkea muuta kuin muistiinpanoja... Nyt joku sanoo, että tietty siksi ettei jaksa kuunnella luentoa, mutta miksei sitä pelaamista, netissä surffailua (telkku.com on aika suosittu sivusto) tai mitä ikinä puuhaakaan, voi mennä tekemään kotiin tai jonnekin muualle? Miksi pitää tulla luentosaliin istumaan eturiviin, että koko muu sali näkee mitä koneella tehdään, ja unohtua näytön ääreen niin että luennoitsijallekaan ei jää epäselväksi, että tietokoneen näprääjä ei taatusti ole kuunnellut sanaakaan? Huomattavan paljon järkevämpää olisi sen sijaan kuunnella luentoa, vaikka ei sitten jaksaisikaan kirjoittaa sanaakaan muistiinpanoja. Jos kerran ei ole edes aikomusta kuunnella/kirjoittaa luennolla, niin eikö voi ihan yhtä hyvin pysyä poissa? Läppärillä pelaaminen aiheuttaa kateudensekaista ärsytystä niissä, jotka tulevat paikalle oikeasti tilaisuuden aiheen takia. Eihän koneesta tietty mitään ääntä tule, ei se sillä häiritse, mutta minusta se vaan on niin äärettömän ärsyttävää... Koko luentosarjalla en ole kenenkään koneellisen (joita on salissa aina kaksi tai kolme) tekevän läppärillään muistiinpanoja. En kertaakaan.

Nykytaidetta, osa kaksi

2006-04-16T14:59:00.000+03:00

Kävin minäkin sitten näin pyhien kunniaksi katsomassa Arsin. Olen kyllä samaa mieltä j:n kanssa siitä, että pienoinen huvipuisto-olo voi iskeä, mikäli ajankohta on sunnuntai, se suosituin museopäivä. Itse vierailin torstai-aamuna heti museon avauduttua, suosittelen lämpimästi. Sain vaellella lähes itsekseni, vain espanjalainen turistipariskunta seuranani.

Pidin näyttelystä suunnattomasti. En kaikista teoksista, jotkut niistä herättivät inhoa ja väristyksiä, kuten Kuivaliharaunio, missä elimiä oli litistetty kaakeliseinän väliin. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin myös saavani jotain irti videotaiteesta. Ehkä syynä oli ääniopastusnauha, jonka lunastin kassalta matkaani. (Annoin kyllä kierroksen jälkeen kiivasta palautetta; audioguidena käytettiin Sonyn PSP -laitetta, joka oli mielestäni hankala hallita. Enkä mielestäni ole täysin pihalla tekniikan viimeisimmistä virityksistä. Itse selostus oli sen sijaan hyvä) Erityisen vaikuttavia olivat Carl Michael von Hausswolffin & Thomas Nordanstadin Hiroshima, Japani, jossa oli kuvattu rappeutunut aavekaupunki, ei ydinräjähdyksen, vaan hiilikaivoksen ehtymisen jälkeen. Samoin teos Tuhkan suut pysäytti pitkäksikin aikaa kuuntelemaan käsittämätöntä väkivaltaa kohdanneiden kolumbialaisten itse tehtyjä lauluja.

Kaksi suosikkiteostani olivat kuitenkin Edouard Levén Siirtymiä -valokuvasarja, jossa taiteilija on kuvannut sarjan mukaillen kotikaupunkinsa museon kokoelmissa olevia barokkimaalauksia, ja sarjasta juuri kuva Haava, jossa ilmiselvästi paikataan kuolemantuomiosta selvinnyttä pyhää Sebastiania. Kuvasto on niin tuttua kristillisestä maalaustaiteesta, että valokuvatekniikan keinoin toteutettuna se hämmentää todella. Toiseen suosikkiini, poptaiteen ja kitschinkin keinoilla rakennettuun teokseen, pylväiden päihin oli aseteltu lumisadepalloja ikään kuin veistoksiksi. Palloja ei kuitenkaan saanut ravistaa; sen sijaan niiden sisällä tapahtui mitä kummalisimpia kohtauksia talvimaiseman keskellä. En muista taiteilijan nimeä -teos jäi sen sijaan mieleen raadollisen hauskana.

Koko Arsia en ehtinyt edes käymän läpi. Jouduin lopettamaan kierroksen Birminghamin valituskuoroon ja kiiruhtamaan junaan, mikä tietysti antaa syyn palata Kiasmaan vielä saman näyttelyn puitteissa.

Globalisaatiota ja lukukausimaksuja

2006-04-15T11:49:00.000+03:00

Pääsiäisen ilouutinen putoaa tällä kertaa Metsäteollisuus ry:n puheenjohtaja Anne Brunilan suusta(1), kuten Yleisradio verkkouutisessaan kertoo(2) :

Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Anne Brunila vaatii marginaaliveron laskemista.

Aanulehden ja Turun Sanomien haastattelema Brunila ehdottaa, että korkein marginaaliveroprosentti olisi 50, kun nyt se on 57. Brunilan mukaan verotuksen tulee tukea osaamista.

Lisäksi Brunila pitää mahdollisena, että yliopistoihin tulisi lukukausimaksut. Samalla tulisi kuitenkin luoda kattava stipendijärjestelmä, ettei raha olisi este lahjakkaalle opiskelijalle hän sanoo. Brunilan mukaan Suomessa on tällä hetkellä liikaa ammattikorkeakouluja.

Brunila oli vuonna 2004 vetämässä globalisaatiotyöryhmää. Hänen mukaansa työryhmän tekemät lukuisat ehdotukset eivät ole vielä edenneet kovinkaan paljon.

YLE24, STT (3)

Joten hyvin on taas pullat uunissa - lukukausimaksut pelastavat homman (koska niillähän maksettaisiin ainakin ilmaiset kopsut kaikista prosepapereista - tai voitaisiin vaikka hankkia kaksi tenttikirjaa yhden sijaan). Yhteiskunnallinen visio on selvä - verotuksen tulee tukea osaamista ja lukukausimaksujen tulee tukea oppimista. Näin se käy.

Allekirjoittaneen mukaan Suomessa on tällä hetkellä liikaa Bruniloita ja ehdotankin ratkaisuksi Bruniloille lukukausimaksuja. Samalla tosin olisi luotava kattava stipendijärjestelmä, joka varmistaisi ettei raha olisi este lahjakkaille Bruniloille.

---

(1) - Ilmaisulla saattanee olla raamatullisiakin ulottuvuuksia.
(2) - Turkulaista valtamediaa seuraavat tietänevät aiheesta tarkemmin - myös Aanulehti [sic] taitaa kertoa asiasta.
(3) - http://www.yle.fi/uutiset/vasen/id32329.html

Virtuaalimatka

2006-04-12T22:14:00.000+03:00

Mitä taiteeseen ja muotoiluun tulee, on Lontoo varmasti maailman kärkipään kaupunkeja. Ja ykköskohde museoista on Victoria & Albert -museum, joka on oma myös suosikkini. Vaikka en ole koskaan siellä käynytkään. Olen koukussa museon nettisivuihin.

Victoria & Albert -museum, V&A, tarjoaa hengästyttävän paketin aivan jokaiselle muotoilusta kiinnostuneelle. Arkkitehtuuria? Varmasti. Arkkitehtuurigalleriasta löytyy tietoa niin struktuureista kuin tyyleistäkin. Muotia ja jalokiviä? Say no more. Sivuilla on kaikki mahdollinen vaikkapa taskuista ja niiden sisällöstä. Valokuvausta? Museo on kerännyt valokuvakokoelmiaan vuodesta 1852, tällä hetkellä se käsittää yli puoli miljoonaa kuvaa. Tutkijalle sivuilla on tietynlaista lisäarvoa. Victoria and Albert Museum Archives on vain klikkauksen päässä. Podcasteissa keskustellaan keramiikasta. Tutkimus & konservointi -osiossa voi katsoa videoita siitä, mitä museossa tapahtuu kulissien takana.

Onko tästä kaikesta sitten hyötyä vain paatuneimmalle museoaddiktille?

Museon nettisivuilta etsitään ennen kaikkea tietoja aukioloajoista; niiden tulee löytyä suhteellisen vaivattomasti. Kaikki muu tulee sen jälkeen, mutta jos haluaa varmistaa asiakkaan saapumisen itse näyttelyyn, on nettisivujen oltava täky. V&A:n perussivujen lisäksi tarjolla ovat hengästyttävät sivut kesän suurnäyttelystä Modernism. Designing New World 1914-1939. Itse näyttely herättänee runsaasti keskustelua modernismin kiivaimpien puolustajien ja verisimpien vastustajien merkkaillessa reviirejään, mutta sillä aikaa tavis-museoasiakas voi täydentää museokokemustaan näyttelyn sivuilla. Sivujen retrohenkisyys kannustaa tarttumaan mahdollisuuteen suunnitella ikioma modernistinen juliste. Ja se on uusimpien museotrendien mukaista learning by doing -toimintaa jos mikä.

Kaiken kaikkiaan V&A:n sivut huutavat ostamaan lentolipun Lontooseen. Mikäli rahat eivät kuitenkaan aivan siihen riitä, voi aina klikkailla online-museokauppaan, joka löytyy sivuilta tässä tapauksessa yhtä vaivattomasti kuin kiinankielinen versio. Markkinoinnista ja oheistoiminnasta on tullut yhä olennaisempi osa museokenttää ja sen V&A -museums on sisäistänyt mallikkaasti, ainakin virtuaaliasiakkaan iloksi.

Internet-ilmiöitä, osa 2.

2006-04-09T02:16:00.000+03:00

Kyynistä humanismiaan voi aina tarvittaessa lieventää öllistelemällä ns. söpöjä eläinkunnan edustajia Cute Overloadissa. Tietynlainen internet-ilmiö tämäkin, eittämättä.

Blurb, Blookerit

2006-04-04T21:23:00.000+03:00

Mielenkiintoinen kehityssuunta: internet- blogeista on alettu jo julkaista"ihan oikeita kirjoja", ja tottahan sellainen poikii myös omat kirjallisuuspalkinnotkin.

The Lulu Blooker Prize mainostaa olevansa ensimmäinen "blookseille" omistettu palkinto, joka jakaantuu kolmeen kategoriaan: fiction, non-fiction ja comics. Tänä vuonna voittajaksi valittiin Julie Powellin Julie & Julia, 365 days, 524 recipes, 1 tiny apartment kitchen, jossa kolmekymppinen newyorkilaisnainen raportoi kokemuksistaan kokata kaikki 524 reseptiä Julia Child-nimisen naisen kirjasta Mastering the Arts of French Cooking. Ja kirja on myynyt yli 100 000 kpl. Tottahan se täytyi käydä tsekkaamassa.

Moisen Blooker-palkinnon etuhan on nimittäin siinä, että peruskässäri, eli blogi on useimmiten yhä netissä. Näin on myös Julien blogin kohdalla, viimeinen merkintä on elokuulta 2004, varsin yllättäväkin sellainen. Mutta päästäkseen loppuun on aloitettava alusta, mikä kirjan ollessa kyseessä on helppoa, mutta blogia lukiessa tuntuu kuin kelaisi videonauhaa taaksepäin.
Mikä sitten mahtaa olla blogikirjojen tulevaisuus? Joudummeko joskus kärsimään pääministerin tekstarivuodatuksista kovakantisena painoksena?

Internet-ilmiöitä

2006-03-27T17:24:00.000+03:00

Patently Silly.

Tämä sivusto sai minut menettämään uskoni amerikkalaiseen sivistykseen. Tai ainakin patenttioikeuslainsäädäntöön.

Koiran peräpäähän kiinnitettävä jätöstenkerääjä? Kaasutoiminen hiustenkuivaaja? Pullonkorkeista tehty solmio? Kaljapullon muotoinen kaiutin? Täysikokoinen lasertykki? Golfmailan pään muotoinen vyönsolki?

Kaikki patentoitu jo.

La Dolce Vita

2006-03-25T12:26:00.000+02:00

Terkkuja Roomasta!
ajattelin nyt laittaa muutaman kuvan tänne Veivimankeliin, jotta saisitte maistaa hiukkasen Italian kevättä ja pörriäisiä :)
(Politiikan Jeesus ja Napoleonkin piipahti vassareiden miekkarissa)

Roomahan on tietysti barokin pääkaupunki, mutta sitä yltiöpäistä kultaa ja kimallusta ja niitä kaikkia Berninejä ja Borromineja katsellessa alkoi kaipaamaan Firenzen rauhallisia romaanisia kirkkoja ja renessanssifreskoja...

(Näkymä Vittorio Emanuele II:n muistomerkiltä)

Vatikaanin museo oli tietty matkan ykköskohde. Hulluna muitakin innokkaita käivjöitä; jonossa sitten marssittiin paavilliset huoneet läpi.

(Patsasteluosastolla oli hieman väljempää)

Pari päivää vietettiin ihanassa Firenzessä tapaamassa tuttuja ja tervehtimässä rakasta kaupunkia. Se oli vieläkin upeampi kuin muistikuvissa.

(Maailman mykistävin suihkulähde entisen "kotimatkan" varrella Koirankakkapuistossa. Eipä olekaan kaikissa turistioppaissa)

Pakko oli kiivetä Piazzale Michelangiololle ja ottaa tuhannes kuva samasta paikasta Ponte Vecchiolle päin. On siellä vaan niin nättiä illalla.

(Ehkä vähän perinteisempi kuva Firenzestä)

Loppuviikoksi kiiruhdettiin vielä takaisin Roomaan kiertämään muutamat museot ja kirkot. Kummasti sitä jaksaa kun nauttii kunnon piknikin välillä, ja mikäs siinä nauttiessa kun ulkona paistaa aurinko ja kulmakaupasta löytyy ehkä juuri niitä maailman parhaita appelsiineja...

(Piknikillä oliivileipää, ciabattaa, savujuustoa, aurinkokuivattuja tomaatteja, suklaata ja veriappelsiineja, perfetto!)

Kitsch ja Pää kylmänä, Nanook!

2006-03-24T17:42:00.000+02:00

Krapulassa on mukava tehdä aivotyötä. Hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä. Ajattelin kuitenkin tehdä case studyn kaltaisen tulkinnan Studio Julmahuvin Kept Et Køel, Eskimo! -tilannekomediasta. Studio Julmahuvi on kokonaisuudessaan neroutta lähentelevä läpileikkaus lähihistorian tapahtumista ja loistavaa parodiaa aikamme television purukumimössöviihteestä. Kuitenkin Pää kylmänä, Nanook on tähän asti aiheuttanut minulle pettymyksen muuten mahtavassa kokonaisuudessa.

Lähdenkin tarkastelemaan Kept et Køel, Eskimoa siltä kannalta, että se on taitavasti tehtyä Kitschiä. Jospa tämän jälkeen seuraava katsomiskerta aukeaisikin uudella tavalla. Haen metodologisen pohjan kitschisyyden tulkinnalle Tomáš Kulkan tutkielmasta ”Taide ja Kitsch” [(Umení a kýč) (1994)], 2005. Käytän tässä Eero Balkin suomennosta.

Kulka käsittelee kuvataiteen ohella valokuvausta, kirjallisuutta, musiikkia, arkkitehtuuria, poptaidetta ja postmodernismia, sivuten turistia ja matkamuistoja. Kulka ei suoranaisesti puhu elokuvasta tai televisiosta, mutta katson että kitschiä voi esiintyä myöskin näissä taidemuodoissa. Onnistumiseni jääköön lukijoiden arvioitavaksi.

Karkeasti rajattuna Kulka jakaa kitschisyyden kolmeen ehtoon. Mikäli nämä kaikki osat täyttyvät, kyseessä mitä ilmeisimmin on kitschiä.

1) Kitsch esittää kohteita tai aiheita, joita pidetään yleisesti kauniina tai joilla on selvä tunnelataus.
2) Näiden kohteiden ja aiheiden tulee olla välittömästi tunnistettavia
3) Kitsch ei oleellisesti rikastuta esitettävään aiheeseen liittyviä assosiaatioita.

Ensimmäinen ehto täyttynee suoralta kädeltä, sillä eskimot iglussa herättää meissä kaikissa taatusti tunteita. Joidenkin mielestä näky voi olla kaunis, toisten mielestä ärsyttävän stereotyyppinen, jotkut taas voivat assosioida näyn muinaiseen maantiedon kirjaan. Väliinpitämättömyyskin on tunne, mikäli sellainen tulee jollekin sarjan kulusta mieleen. Hyvä. Siis olemme askeleen lähempänä loppupäätelmää.

Toinen ehto ei jättäne tulkinnan varaa. Jokainen, joka sarjaa on katsonut tunnistaa kyllä näkemänsä. Varmuuden vuoksi nimi vielä kertoo, mistä on kyse.

Kolmas ehtokin tuntuu ilmeisen yksiselitteisesti tulevan täytetyksi. Kukaan keskiverron älykkyysosamäärän haltija tuskin voi väittää, että tarkastelun alla oleva televisiohistoriallinen tekele rikastuttaisi edes rajallisesti aiheeseen liittyviä assosiaatioita. Päinvastoin. Sarja pelaa stereotypioilla jopa hyvän maun rajalle saakka.

Näin ollen kyseessä näyttäisi olevan mitä taidokkaimmin tehtyä kitschiä. Joku varmasti nyt väittää, että samalla tavalla voitaisiin tulkita Studio Julmahuvin jokainen osa-alue ja päätyä siihen lopputulokseen, että koko formaatti on kitschisyyttä puhtaimmillaan. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että ironia ei milloinkaan kuulu kitschiin ipso facto, kuten Kulka meille muistuttaa. Tämä rajaa usean osa-alueen kitschisyyden ulkopuolelle. Jokainen katsokoon dvd-kokoelmaansa miten haluaa. Halusin tässä vain luoda uuden näkökulman, joka muuten olisi jäänyt ehkä ajatusten ulottumattomiin, jonnekin aivokuoren ja hilseen välimaastoon. Pitäkäämme kuitenkin aina mielessä, jotta de gustibus non est disputandum.

jännittävää

2006-03-22T18:43:00.000+02:00

Niin yksinkertaista kuin tämän piti ollakin, niin en sitten kuitenkaan osaa käyttää bloggeria oikein. Jostain syystä nimittäin Paavin iPodia koskeva kommenttini ei näy etusivulla, mutta kun painan siitä O comments -kohdasta, niin sitten se näkyy siellä. Ainakin jos olen kirjautuneena sisään, toisella tapaa en ole vielä ehtinyt kokeillakaan.

Ylipäätään blogimme kaipaisi lisää kommentteja, keskustelua ja innokkuutta. Hyvästä startista huolimatta alkaa näyttää siltä, ettei kirjoittamista sitten kuitenkaan ole niin kovasti? Mutta hyvä homma että Veivimankeli on olemassa, eihän sen niin kamalan aktiivista tarvitse ollakaan, kukin kirjoittaa sitten kun siltä tuntuu. :) Yhteydenpitokanava kuitenkin.

OIKEA PRINSESSA!

2006-03-13T11:25:00.000+02:00

Iiiiks! Minä olen nähnyt Victorian! Ihan oikeasti, livenä, ei mitään pressikuvia. Sunnuntaina oli kruununprinsessan nimpparit ja me osuttiin "sattumalta" kuninkaanlinnan sisäpihalle juuri silloin kun Victoria tervehti väkeä ja otti vastaan onnittelut. Oi voi... Kyllä hän oli kaunis, vielä tyylikkäämpi kuin kuvissa. Ihan aito prinsessa... Ja vain kolmen metrin päässä minusta! Katsokaa tästä kuva siitä tapahtumasta.

Viikonloppuna sainkin oikein superannoksen monarkiaa, kun käytiin neljä eri kuninkaanlinnan museota läpi. Aarrekammiossa oli kruununjalokivet, livrustkammarenissa vanhoja pukuja ja aseita ja vaunuja ja muuta aika tosi hienoa kamaa, yksi museo esitteli linnan rakennushistoriaa ja sitten käytiin vielä linnassa sisällä.

Victorian näkemisen riemu pisti pohtimaan. Ehkä omien kuninkaallisten puute aiheuttaa sen, että prinsessojen ja kuninkaitten tavaroihin liittää kiinnostusta? Sitä lisää tietysti minun kohdallani ihastus satuihin ja tarinoihin ja ehkä turhankin romanttinen maailmankuva. Mutta vaikka kuinka tiedän olevani höpsö ja hassu ihastellessani kronprinsessaa, niin oli hänen näkemisensä silti iso juttu minulle. Victoria on aina ollut suosikkini, reilusti ohi Madeleinen ja Carl Philipin, ja ihailen häntä melkoisen paljon. Oman etäisen sankarin tai sankarittaren näkeminen livenä on aina iso juttu, oli kyseessä sitten prinsessa tai vaikka taidemaalari.

Ja jotta ruotsalaisuuden ydin tuli kokonaan käydyksi läpi, jatkoimme Eevan kanssa Victorian luota matkaa maailman suurimpaan Ikeaan... :)

papaPod

2006-03-07T23:20:00.000+02:00

Hämmentävää, Guardianin mukaan Paavi Benedictuksellakin on iPod. En tarkoita ettäkö se olisi Raamatussa tuomittavaa kuolemansyntiä, päinvastoin on herkullinen ajatus kuvitella Pyhä isä valkoiset napit korvissa sihtaamassa podinsa hipaisulevyä tai latailemassa podcasteja Vatikaaniradiosta.
Ehdotankin että seuraava pod-malli nimetään papaPodiksi. Väriäkään ei tarvitse vaihtaa, korkeintaan sen voi nimetä markkinointikikkana paavinvalkoiseksi. U2:llakin on jo oma nimikkopod. Vapise Bono.

"Hello. I'm Johnny Cash."

2006-03-04T23:17:00.000+02:00

Kävin perjantaina katsomassa Joaquin Phoenixin ja Reese Witherspoonin tähdittämän Johnny Cash-elokuvan Walk the Line. Ja oli muuten melkoinen elokuva.

Sekä Phoenix (jonka muistan lähinnä Gladiaattorin Commodus-keisarina, joka ei ole kovinkaan mairitteleva yhteys), että Witherspoon tekevät pirun hyvät roolityöt, joten en varsinaisesti ihmettele, että Oscar-ehdokkuus on tullut sekä mies- että naispääosasta. Jo pelkästään itselauletut "Cash-coverit" ovat melkoisen hämmentävää kuultavaa, ne kun kuulostavat melkein playbackilta, kuitenkaan sitä olematta.

Elokuva kattaa Cashin uran traumaattisesta nuoruudesta Syvän Etelän (Arkansasin) puuvillapelloilta rocktähden karuun arkeen. Läpi käydään Johnnyn veljen ikävä kohtalo ja vittumainen isä. Teoreettisesti ehkä aika kliseisesti, mutta jotenkin vaikuttavasti. Filmiversion uskollisuudesta Cashin omaelämäkerralle on tosin vaikea sanoa, koska en sitä vielä ole lukenut.

Kun Cash viimein pääsee rockuraan (ja Elviskin ottaa nappeja), muuttuu tarina rockelämän nurjaksi puoleksi - juodaan kaljaa niin paljon, että minuakin alkoi janottaa - ja nappaillaan amfetamiinia ja barbituraatteja. Joaquinin mustat silmänalustat ja sekoilu saa suorastaan tuntemaan myötähäpeää, mikä tässä tilanteessa taitaakin olla vain hyvä asia. Phoenixin Cashiin nimittäin samaistuu, hänen kanssaan elää Cashin vaikeaa elämää läpi ja tietenkin jammaa, kun vetäistään "Ring of Fire", jyskyttävästä "Folsom Prison Bluesista" puhumattakaan. Ja draamaa tietty tarjoaa leveää dixietä puhuva June Carter.

Valittamista löytyy ehkä hieman elokuvan pituudesta (136min) ja rypeminen menee hieman pitkälle. Olisi sitä kai vähemmälläkin uskonut. Cashin musiikin tunteminen/siitä pitäminen lienee myös aika suuri osa elokuvan rokkaavuudesta. Tuskin "I Walk the Linen" kappaleen ensirytmien soimisesta muuten saa yhtä hyviä kiksejä. Hyvien roolisuoritusten takia kai voi miehen tuotantoa tuntematonkin käydä filmin katsomassa ja saada ainakin rahoilleen vastineita.

Kuten Jerry Lee Lewis sanoo:
"God said not to touch the apple. He didn't say have a nibble, He didn't say touch it every once in a while! He said "Don't. Touch. It." Don't think about touchin' it, don't sing about touchin' it, don't think about singing about touchin' it. Don't touch it!"

Tunnustan

2006-03-03T18:03:00.000+02:00

Olen se epätoivottu henkilö joka lukee lehtiä kauppojen hyllyväleissä ja kassajonoissa. En vain akkain lehtiä Annaa, Trendiä tai Glorian kotia, minulle kelpaavat kaikki lehdet ylähyllyä lukuunottamatta. "Luethan lehdet vasta kotona, kiitos" vain yllyttää pahantekoon, olkaa hyvä vain.
Elintarvikehyllyissä pitäisi lukea samalla logiikalla "Tutkithan ruoat vasta kotona, kiitos", sillä onhan toki tärkeää tarkastaa onko kurkku vetinen tai onko myslipaketissa kookosta (yäk). "Kuuntelethan levyt vasta kotona, kiitos" levykaupassa voisi aiheuttaa hankalia reklamaatiotilanteita jos kuulija sattuisikin pettymään uusimpaan Richard Claydermanin tuotokseen Richardin löydettyä syntetisaattorin.
Tunnustan samalla siis myös sen,että oikeasti pidän naisten "hömppälehtien" lukemisesta. Rentoutumisen aste (tässä kiihkeässä ja kiireisessä elämässäni) on lähes täydellinen kun huolellisesti tarjonnan tutkittuani valitsen lehtihyllystä jotain, painun kotiin köllöttämään ja avaan "suuren muotinumeron". Ymmärrän hölmistyksen ja aivottomuusihmettelyt, kun otsikoissa onkin Hex-indexin heilahtelun sijaan "Viikko ilman farkkuja" tai "Pikkumekkojen Sydney".
Vertaan mielessäni hömppälehtiä tietokonepeleihin. Enhän minäkään ymmärrä mitään Grand Theft Autosta tai Hattrickista, mutta tiedättekös te millainen onkaan "Kaikille kivuton kajal"?

Brittifutista

2006-03-03T02:50:00.000+02:00

Nyt sekin on sitten tehty. Kävin katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni brittiläistä jalkapalloa ihan livenä stadionilla. Ottelu ei kyllä ollut ehkä kaikkein parhaimmasta päästä, Newcastle - Everton, mutta kaiken kaikkiaan se oli kokemisen arvoinen elämys. Vasta stadionilla sen tajusi, kuinka paljon jalkapallo todella merkitsee englantilaisille. Kun katsoo peliä yhdessä 51 000:n ihmisen kanssa, on tunnelma aivan eri luokkaa kuin yksin kotisohvalla tai pubin jättiscreeniä tapittaessa. Toisaalta pitää kyllä myöntää, että odotin hieman enemmän, mutta niin se taitaa aina olla; liian suuret odotukset saavat vain pettymään.

Aloitimme päivän brittiläiseen tyyliin tietysti pubin puolelta ja ei aivan minkä tahansa, vaan stadionin ytimestä Shearer´s:sistä. Siellä oli sitten kiva juoda kallista kaljaa ja ladata hieman ottelutunnelmaa. Aluksi näytti siltä, että olimme valinneet väärän paikan, sillä pubin olivat vallanneet pukuherrat erivärisine kravatteineen. Onneksi aitioiden ovet ja ilmaiset kaljahanat kutsuivat heitä oraakkeleiden lailla ja pian heidän läsnäolonsa oli vain pelkkä muisto. Sitten saapuivatkin todelliset fanit raitapaitoineen ja huiveineen, go Magbies, go. Tästä huolimatta päätimme mennä hyvissä ajoin stadionille, sillä halusimme nähdä hieman lämmittelyä ja ottaa kuvia, mutta ei siellä hirveästi muita siihen aikaan vielä kökkinyt. Näyttikin siltä, että kaikki muut saapuivat vasta viisi minuuttia ennen ottelun alkua; aika tehokasta kaljanjuontia.

Peli alkoi tietysti ajallaan ja niin myös huuto. Meillä oli aika huonot paikat, aivan kulmassa ja kentän vieressä, mutta mitä muuta sitä voikaan odottaa halvimmilta lipuilta. Taitaa olla lippujen hinnat hieman karanneet käsistä, sillä halvimmistakin lipuista joutui pulittamaan 30 puntaa, mutta tästä huolimatta stadion on loppuunmyyty lähes joka pelissä. Ensimmäinen puoliaika oli aikamoista pallottelua, ainoastaan muutama kunnon maalitilanne, mutta tuskin me niitä kuitenkaan olisimme nähneet. Toinen puoliaika olikin sitten aiva eri juttu, sillä Newcastle hyökkäsi meidän päähän ja onnistui tekemään jopa kaksi maalia.

Jalkapallon seuraaminen on kielen kannaltakin varsin kehittävää puuhaa, sillä siellä oppii paljon uusia sanoja, kuten vaikkapa fucking puff. Ehkä sitä ei kuitenkaan kannata ihan maitokaupassa käyttää puhumattakaan pubista. Voi turpa olla sen jälkeen hieman rullalla tai äxänä. Muita Suosikin idolipörssin voittajia olivat wanger, ash hole, dick head ja fucking Al (oikeudet kirjoitusvirheisiin pidätetään). Meillä oli ainakin hauskaa, heistä en tiedä. Myönnetään, että heidänkin suut vääntäytyivät lievään virnistykseen, kun Javier Solano teki kaksi maalia. Onhan se kiva, että ulkomaalaiset ovat täälläkin joskus suosiossa, ettei tarvitse joka viikko lähetellä vihakirjeitä moskeijoihin.

Ensi viikon maanataina tulevat myyntiin liput Liverpool-peliin. Taidanpa mennä jonottamaan...

Jättimäistä

2006-03-02T19:03:00.000+02:00

Kirjaston hyllystä osui käteeni Jättiläinen -leffa, ja vaikka yhteisiltamaa ei saatu aikaan, katsoin rainan viime viikonloppuna. Ja vieläkin pyörii päässä, hassua kyllä. Kesto kolme tuntia ja risat, valmistunut vuonna 1956, sukutarina Texasista. Ei kuulosta järin kiinnostavalta, mutta yllätyin. Aika paljon samoilla linjoilla olen kuin leffatykin arvostelija.

Olen nähnyt Jättiläisen joskus aikoja sitten, ja ainut mielikuvani siitä liittyi James Deaniin öljyä päällään. Minulle tuli ihan uutena juttuna, kuinka voimakkaasti rasismin vastainen leffan sanoma oli. Ja se tehtiin hyvinkin selväksi. Ekstroja sisältävä toinen levy sisälsi mainospuhetta siitä, kuinka Jättiläinen oli merkitsi samaa Texasille kuin Tuulen viemää Georgialle tai Atlantalle. Eli rasismin esittelystä eivät kaikki aikanaan tykänneet, mutta leffa oli paikallaan.

James Deanistahan Jättiläinen yleensä muistetaan, mutta enemmän se kyllä minusta oli Elisabeth Taylorin ja Rock Hudsonin elokuva. Ei sillä etteikö Deanin näyttelisi hyvin, tietty. Samalla leffa osoittaa, miten maskeeraus on tullut harppauksen eteenpäin viidessäkymmenessä vuodessa: lopussa päähenkilöt ovat eläkeiässä, ja kaikkien naamat on harmaat. :)

Muttamutta, kun joskus jatketaan Deanin leffojen katselua, niin olen ehdottomasti mukana myös Jättiläisessä, vaikka nyt jo varastin ja katsoin etukäteen. Ja sitten on vielä se Eedenistä itään... Oi voi, kivaa tiedossa. Tarkistin muuten ja kaikki Deanit löytyy myös naapuriMakuunista. Hyvähyvä.

Nykytaidetta

2006-02-20T14:29:00.000+02:00

Huh. Kävin perjantaina katsomassa Kiasmassa Ars 06 -näyttelyn. Olen pysytellyt aika etäällä nykytaiteesta, koska en tajua siitä juuri mitään, mutta Ars 06sta luin nyt niin paljon eri lehdistä, että kiinnostus heräsi ja piti mennä ihan itse katsomaan. Sitäpaitsi olen käynyt Kiasmassa vain kerran aikaisemmin, joskus vuosia sitten, joten sekin puute kaipasi paikkausta.

Näyttelyssä oli hirmu paljon tavaraa. Edelleen suurin osa meni ohi ilman että tajusin yhtään mitään taiteellisesta sanomasta, mutta suureksi yllätyksekseni huomasin joidenkin töiden olevan jopa melko puhuttelevia. Löysin itsestäni aavistuksen ahtaanpaikankammoa kun testasin El Perro taiteilijaryhmän turvakoppia. Yksi hienoimmista oli minusta Charles Sandisonin datainstallaatio Sykli, jonka ääreen unohtui tuijottamaan ja pohtimaan syntyjä syviä pitkäksi toviksi. Äärettömän hauska oli myös birminghamilainen valituskuoro, jonka viisu jäi pyörimään päähän loppumatkaksi.

Sanoisin, että minun kohdallani Ars 06 onnistui näyttelynä, sillä se jossain määrin hälvensi ennakkoluulojani nykytaiteen suhteen. Voisin ehkä jopa mennä katsomaan sen uudestaan... Ehkä. :) Kiinnostavaa oli myös seurata Kiasman yleisöä: nuoria, eläväisen näköisiä ihmisiä, jopa teinejä viettämässä perjantain alkuiltaa. Melkoisen kaukana Ateneumista, jonka hyssyttely-ympäristö ei varsinaisesti innosta teosten kommentointiin. Silti rrrrrakstan Ateneumia ja olen kuitenkin sen turvallisuudessa enemmän kotonani kuin Kiasmassa, jossa ikinä ei tiedä mitä seuraavan kulman takaa löytyy.

Niin että käykäähän katsomassa. Kyllä kannattaa. Ars 06 esillä elokuun loppupuolelle saakka.

Bye Bye Berlusconi!

2006-02-19T20:23:00.000+02:00

Italian huhtikuiset vaalit lähestyvät ja politiikan kynänpyörittelijät huhuavat että Silvio "olen politiikan Jeesus ja Napoleon" Berlusconille olisi käymässä köpelösti. Ajankohtaisilla Berliinin filmifestareilla olikin tänä vuonna asiaan liittyen jotain poikkeuksellisen kiintoisaa tarjolla: poliittinen satiiri Bye Bye Berlusconi! , joka on toteutettu saksalais-italialaisin voimin, ja jonka tarkoituksena on herättää italialaiset äänestämään Berlusconi pois virasta huhtikuussa. Juonesta enemmän filmifestarin sivuilla, mutta äksöniä on ilmeisesti tarpeeksi suututtamaan isoherra B:n, sillä filmi on joutunut pannaan Italiassa. Oikeusjuttujen välttämiseksi nimi on myös väännetty muotoon Buonanotte Topolino! (Hyvää yötä Mikki Hiiri!).
Italialaiset (vasemmistolaiset) sanomalehdet ovat myös huomioineet elokuvan. Ainakin La Repubblica ja keskusta-vasemmistolainen Corriere della Sera tarkastelevat leffaa reilun mittaisessa artikkelissa, oikeammalla olevista aviiseista en pikavilkaisulla löytänyt juurikaan mainintoja. Varmaa lienee kuitenkin on, että leffa pyritään kaikin voimin pitämään pois italialaisista teattereista ennen vaaleja -Topolino nähtäneenkin kiikissä sitä ennen vain saksanmaalla.

Linkkejä?

2006-02-17T11:39:00.000+02:00

Vevmangel etsii lisäyksiä oikean käden linkkiruutuun (jossa on nyt vain UTU ja BBC). Ylläpidon yhden miehen henkilökunta onnistui tosin jo unohtamaan kaikki eilen Proffassa annetut ehdotukset, joten pistäkää nekin kehiin toistamiseen.

Linkkitoivomukset kommentteina tämän postin alle. Mitään älyttömiä määriä ei varmaan kannata laittaa, ja niitä voidaan ns. "rotaatiomenetelmää" käyttämällä kierrättää aina toisinaan, jos tarvetta ja intoa on.

Edit: Paitsi tuon Topin kiiltomato.netin muistin lisätä.

Whatho!

2006-02-16T22:09:00.000+02:00

Kenellekään ei varmaan enää tarvitse todistella Jeeves & Wooster- sarjan (ja tietysti Wodehousen alkuperäisten kirjojen) hienoutta, mutta I say, mitä mahtavia nimiä sarjan sivuhenkilöillä onkaan...

Augustus "Gussie" Fink-Nottle, Marmaduke "Chuffy" Chuffnell, Hildebrande "Tuppy" Glossop ja Harold "Stinker" Pinker ansaitsevat tietysti erikoismaininnan, mutta oma suosikkini on Barmy Fotheringay Phips (jota muuten näyttelee ainakin toisella tuotantokaudella Huonosti käyttäytyvien miesten Martin Clunes, joka käyttäytyy vähintään yhtä huonosti Jeeves & Woosterissa).

Naiset ovat J & W:ssa periaatteessa sivuosassa poikamiesten pelikentällä, yleensä vain Bertien ja ystävien lukemattomien epäonnistuneiden kihlausten yhteydessä esiteltyjä, mutta hameväki aiheuttaa kuitenkin ongelmia kuhnuriklubilaisille. Erityisesti "Bingo" Little rakastuu päättömästi kerta toisensa jälkeen naisiin, joista koituu Bertielle päänvaivaa - itseasiassa Bertien koko elämäntehtävä tuntuu olevan surkeiden idioottiystäviensä auttaminen pinteestä. Onneksi Jeeves on kuitenkin aina paikalla, iltapäiväcocktaileineen ja suunnitelma valmiina.

Niin, ja Jeevesin etunimi? Sehän on tietysti Reginald.

Hidasta ja nopeaa

2006-02-15T10:11:00.000+02:00

Tiedättehän ne kirjat, jotka eivät etene millään? Joiden lukemiseen menee vähintään kaksi viikkoa, ja jäljellä olevia sivujen vähenemistä seuraa melkein taskulaskimen kanssa. Niin, tiedän kyllä valtio-opin ja kasvatustieteen tenttikirjat, mutta valitettavasti on olemassa myös sellaisia romaaneja. Luen juuri yhtä sellaista. Ernst Brunnerin Malja Tomullesi kertoo Ruotsin kansallisrunoilijan Carl Michael Bellmanin elämästä. Erikoisen tästä kirjasta ja sen lukemisen hitaudesta tekee se, että (toisin kuin tenttikirjat) Brunnerin teksti kulkee eteenpäin koko ajan ja on hauskaa ja värikästä ja kuvailee kivasti 1700-luvun Tukholmaa. Kirja on oikeasti kiinnostava! Mutta silti olen kolmessa illassa edennyt alle sata sivua, mikä on minusta kummallista. (Ihmettelin tätä Lammikselle eilen, terkkuja.) Malja tomullesi ei ole mikään kovin paksu kirja, mutta tätä tahtia sen lukemiseen tulee menemään hyvä tovi...

Sitten on olemassa niitä kirjoja, jotka voi lukea haukkaamalla. Joiden seurassa ehtii olla vain tunnin tai kaksi, päivän tai pari, kun ne jo loppuvat. Tuhatkin sivua voi kulua huomaamatta siinä itkun ja naurun lomassa, kun tarinaan vain uppoaa niin kovin syvälle. Äkkiä mieleen tulee esimerkiksi norjalaisen Lars Saabye Christensenin palkittu romaani Velipuoli, jota en alkuun pääsemisen jälkeen meinannut malttaa käsistäni laskea. Kirja, jonka loppumista pelkää ja jota on ikävä heti sen päätyttyä. (Minulle sellaisia ovat myös monet fantasiakirjat, kuten Robin Hobbin, Ursula LeGuinin ja tietysti Tolkienin tuotannot, mutta niistä ehkä joskus toiste. Ehkä, ehkä ei.)

Eihän lukemisen nopeus ole mikään mittari, ei tietenkään, en minä niin tyhmä ole että sellaista väittäisin. Yritän vain sanoa, että nopeaan kirjojen vaihtuvuuteen tottuneena yhteen pysähtyminen yli viikoksi tuntuu vähän kummalta.

Palatakseni Brunneriin, minua kyllä ihmetyttää kirjan hidas lukutahti. Johtuuko se vain tekstin monipuolisuudesta ja värikkyydestä, niin että lauseita on vain luettava hitaammin? Mahdollisesti. Kilpikonnatahdista huolimatta Malja tomullesi on jo vienyt minut mukanaan, niin että odotan iltaa ja sen pariin pääsemistä - vaikka se etenisikin vain kolmekymmentä sivua kerrallaan. Jos kokeilette sitä joskus, niin kertokaa miten teille kävi! :)

Kikka

Kah, se mänt sit.

2006-02-13T22:45:00.000+02:00

Jea. Blogineitsyys on sitten uhrattu eikä edes kaduta :)
Kiitos Jarpalle miunkin puolesta, tämäkin ehkä menee nyt vähän testipostauksen piikkiin, mutta väliäkö tuolla. Eli lyhyestä ja niin edelleen.

Aattelinpa tässä semmosta hommelia tänään, että olisiko jollain sielulla innostusta lähteä käymään Helsingissä päiväseltään tässä kevään aikana, semmoinen yhdistetty hyöty- ja virkistysmatka. Ainakin pikkugeen tekijöille vois olla hyvä hakea Helkan kortti ja kirjoja hyllyyn pölyttymään? Sitten voitaisiin käydä vaikkapa ihmettelemässä taiteen rappiota Kiasman Ars06 -näyttelyssä ja lausua tuomio jossain olusilla ennen kotimatkaa. Porukalla junamatkatkin taittuis joutuisammin, varsinkin jos Valtion rautateiden pendomaliino jättää taas tunniksi Karjaan ja Kirkkonummen välille...

Ilmoilkaa miulle jos innostusta löytyy, aikataulujahan voidaan sitten fiksailla passeleiksi.

Lauren

Kirjallista ilmaisua

2006-02-13T19:39:00.000+02:00

Aajee. Vihdoinkin meillä on mahdollisuus tuoda aatoksiamme julki tiedon valtaväylällä. Itseilmaisu on terapeettista ja porukkablogi on vielä yhteisöllistäkin. Kiitos Jarpalle vaivannäöstä!

Maanantaipäivä alkoi taasen vauhdikkaasti markotalouden ilosanomalla (maailmankauppa: mahtavinta mitä ihmiskunta on keksinyt). Nurmelan Johanna antoi vertaispalautteen maanantai-Karvosen ulkoisesta habituksesta luennon jälkeen: näytät vähän väsyneeltä, hi hii.

Naulan kantaan.

Lähihistoriallinen selityskin löytyi. Vuosikurssimme poikain ilta lauantaina päättyi osaltani noin kello 6.30. Dynamon ja Laura-jatkojen jälkeen. Univelkaa ei viitsinyt jostain syystä olympiasabattina maksella, ja tämä maanantaipäivä päättynee vasta tuossa ysin maissa. Fiksumminkin voisi ajankäyttöään suunnitella :).

Hieman kyllä lauantaina painoi ikävä. Kun Joonas, Aku ja Tero ovat maailmalla (ja Jari Itämaalla), ei tuo härkäin tömistely saavuta ihan niin legendaarista mittasuhteita kuin herooisessa menneisyydessä. Mutta näihän se kehitys edistyy ja meininki aikuistuu ja vaihtoehtoiskustannukset kasvaa ja transaktiokustannuksetkin.

Mutta mutta päivän seuraava - ja viimeinen - palaveri kutsuu. Mukavaa viikkoa kaikille!

Karvonen

Testi.

2006-02-11T12:59:00.000+02:00

Testi testi.

Nietzsche punoo sukkaa niiniköydestä.

Peruskivi

2006-02-09T19:49:00.000+02:00

Foucault resinamatkalla itäiseen Eurooppaan.