Norjalaisia yllätyksiä

Kevät ja kesä ovat keveän kirjallisuuden aikaa - vaikka voihan sitä tietysti yrittää suorittaa kaikki venäläiset klassikotkin samalla kun tekee vatsalihasliikkeitä, jos haluaa. :) Mutta itse ainakin huomaan poimivani kirjastosta kevyttä nykykirjallisuutta tai taianomaista fantasiaa, ja ehkä talviaikaa harvemmin niitä kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan.

Toisaalla olen kirjoittanut löytöretkistäni norjalaisen Erlend Loen tarinoihin. Minulla oli hänestä ennakkoon mielikuva "näille kirjoille et voi olla nauramatta" -tyyppisenä nykykirjailijana. Sattumalta ensimmäinen Loeni oli Tosiasioita Suomesta, joka sai minut lähinnä pahantuuliseksi. En ymmärtänyt päähenkilön vesineuroosia, minun teki mieli ravistaa häntä, hän ärsytti kommenteillaan enkä meinannut oppia lukemaan Loen tässä kirjassa käyttämää assosiaatio- ja/tai tajunnanvirtatekniikkaa. Ärsyttävä kirja suorastaan. Pidin siitä vasta aivan lopussa, mutta kokonaiskuvaa edes onnistunut loppuratkaisu ei pelastanut. Yllätyksekseni olin pettynyt Erlendiin, pahasti pettynyt.

Minua kehotettiin lukemaan lisää Loen kirjoja, Supernaiivi on kuulema parempi, mutta erityisimmät kehut sai pienoiskirjanen Maria&José. Hain sen kirjastosta ja yllätyin kuvien ja tekstin muodostamasta kokonaisuudesta: tekstiä on kirjassa todella vähän, ja se kulkee koko ajan hienon, graafisen kuvituksen kanssa käsi kädessä. Marian ja Josén rakkaustarina on hieno, yksinkertainen ja mieleenpainuva kaikessa monikerroksellisuudessaan. Jälleen sain siis jotain muuta kuin odotin, mutta tällä kertaa positiiviseen suuntaan: Loe sai minut hykertelemään hyvästä mielestä.

Marian& Josén jälkeen minun on pakko lukea lisää Erlend Loen kirjoja. Supernaiivi on varmaankin seuraava. Onko kukaan lukenut hänen viimeisintä (?) suomennettua kirjaansa Doppler? Sitä on mainostettu yhteiskuntakriittiseksi. Entä muut Loen teokset, mitä mieltä olette? Mariaa& Joséa (pitääkö nuo molemmat nimet taivuttaa?) suosittelen lämpimästi kaikille - kirjan lukee kymmenessä minuutissa ja hyvä mieli on taattu.

Luen harvoin samalta kirjailijalta montaa kirjaa peräkkäin (ellei kyseessä ole sarja), mutta nyt olen lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi Loen kirjaa ja kaipaan jo lisää. Ristiriitaisuus ja näiden kahden kirjan erilaisuus herättivät lukuinnostuksen. Nämä ovat kesälukemista!

Bramborák - perunalätty

Paatoksellisuuden keskellä ajattelin jakaa palan tšekkiläistä kulttuuria kanssanne (niin kuin minä siitä mitään tietäisin). Ruokaohje on vapaasti hyödynnettävissä (Toriäijä obs!). Herkun nimi on siis:

Bramborák - perunalätty

* 6 suurta perunaa
*lasi maitoa
*1-2 munaa
*3 raastettua valkosipulinkynttä
*tasainen lusikallinen hienonnettua meiramia
*veitsenkärjellinen pippuria
*täysi lusikallinen suolaa
*6 lusikallista karkeita vehnäjauhoja
*rasvaa paistamiseen

Raasta pestyt ja kuoritut perunat ja purista neste pois. Kaada päälle kuuma maito ja anna imeytyä. Tee suolasta, valkosipulista, meiramista, pippurista, munista ja jauhoista seos ja lisää peruna-maitoseokseen. Valuta rasva kuumalle pannulle ja paista ilman kantta, jotta lätyt paistuvat läpikotaisin. Tarjoa perunalätyt lisäkkeenä tai syö sellaisenaan. Toimii tuoreen salaatin kanssa. Ehkä hieman puolukka- tai karpalosurvosta till. Kuulemma käy kylmänäkin.

Vypadá do špatně

Böömin kielen opintoni etenevät kuin kansalaisoikeudet normalisaation aikana, mutta eteenpäin mennään, kuten kuuluisa mummo hangessa huhujen mukaan on todennut. Otsake taipuu vapaasti kääntäen "asiat näyttää huonolta" - korjaa, Jipsukka, jos olen väärässä. Viittaan tällä taannoin palavan kapitalismin kritiikin sävyttämään avautumiseeni akateemisen dialogin näköalattomuudesta ja yksipuolisuudesta tämän päivän Suomessa. Rakenteellisia muutospaineita on monessa suhteessa, mutta kehitys ei palvele tarkoitustaan, jos yksittäisille toimijoille annetaan liikaa valtaa, eikä rakentavaa keskustelua käydä. Muotisanoja viljelemällä saati suuria nimiä pudottelemalla ei saada aikaan muuta kuin änkyröintiä ja poteroiden kaivamista suohon. Yliopistojen yhteenliittymät ja hallinnollinen hienosäätö ei hyödytä pitkällä aikavälillä mitään, elleivät eri alueiden toimijat käy keskenään avointa keskustelua ja ole valmiita ajamaan yhdessä valveutuneiden poliitikkojen (jos sellaisia on) yliopistojen perusrahoituksen kuntoon saattamista. Siinä pitää olla valmis pistämään itsensä likoon useaksi vaalikaudeksi. Kauhukuva on, että elinkeinoelämä saa liikaa valtaa tutkimuksen ohjaamisessa tarkoitusperiinsä, eikä siinä kehityksessä ole montakaan voittajaa humanistien keskuudessa. Jos kohta on alueellisesti muualla kuin Vantaanjokilaaksossa, elleivät maakuntayliopistot käy keskenään kehityskeskusteluita yhdessä pääkaupunkiseudun kanssa. Kaikki toimintamallit ja -muodot on otettava huomioon, eikä pidä jäädä näppäilemään oman mallinsa kanssa yksin ja huomata kymmenen vuoden päästä, että ehkä sille dialogille olisi aikanaan ollut paikkansakin.

Minua henkilökohtaisesti korpeaa messiaanisen statuksen antaminen yksittäisille toimijoille ja tätä kautta kaikki raportit, mitä nämä vapahtajat suoltavatkaan, otetaan jumalan sanana. Eräs esimerkki tästä on Himpen visio, joka ilman kriittistä tarkastelua johtaa väärä pää edellä puuhun kiipeävän valtioneuvoston antamaan mandaatin markkinavoimille tuomaan ohjausvaikutuksiaan "Huippuyliopiston" kautta Suomen akateemiseen yhteisöön, mikäli sellaista edes on. "Huippuyliopisto" -hankkeessa on omat hyvät puolensa, mutta ilman kunnon avointa akateemista ja yhteiskunnallista keskustelua yliopistojen rahoitustavat vääristyvät. Yliopistoja ei voida, eikä pidäkään Suomessa, tasapäistää, mutta tasa-arvo laadukkaan perustutkimuksen tekemiseen on ylläpidettävä vastakin.

Kaiken tämän pessimismiltä kalskahtavan realismin keskellä on syytä muistaa, ettei kaikki maailmassa ole himasenpekkoja. Tämän meille kertokoon vuonna 1919 syntynyt folk-laulaja Katie Lee laulussaan "Will to Fail". Mukavaa viikonloppua kaikesta huolimatta.