Pahuus pisti mietteliääksi

Luin juuri Jan Guilloun Pahuus -romaanin. (Alkuperäinen nimi Ondskan, ilmestynyt 1981.) En olen nähnyt muutama vuosi sitten tehtyä elokuvaa, mutta nyt haluaisin. En ehkä ihan heti, mutta jossain vaiheessa. Nyt just se voisi olla liian järkyttävä. Toisaalta en usko että kirjan teho toimii elokuvassa ihan yhtä hyvin. Onko kukaan muu lukenut kirjaa? Tai katsonut elokuvaa?

Kirjana Pahuus ei ollut minusta mitenkään erikoinen. Sen teho oli järkyttävässä ihmiskohtalossa, valtavassa väkivallalla mässäilyssä ja siinä, että päähenkilöön kiintyi niin että iskut alkoivat tuntua omassa kehossa. Juoni ei ole vaikea: tarinan päähenkilö on 14-vuotias Erik, jonka isä pahoinpitelee häntä aivan sadistisesti koko ajan, melkein joka päivä. Erik taas tappelee koulussa. Lopulta hänet erotetaan koulusta ja lähtetään sisäoppilaitokseen. Aluksi hän päättää, ettei lyö enää koskaan, mutta eihän siitä tietty mitään tule. Natsimainen sisäoppilaitos on täynnä simputusta, johon ei ole kovin helppoa alistua. Ja kun Erik viimein pääsee sieltä pois, voittajana, hän päätyy jälleen lyömään, tällä kertaa isäänsä. Ja veri roiskuu.

Vatsaa kääntävää kirjassa on se, että se perustuu Guilloun omaan nuoruuteen. Ilmeisesti sen totuudellisuudesta on käyty jotain keskustelua, mutta en tiedä millaista. Oli totta tai ei, niin ne tappeluiden, lyöntitaktiikoiden, haavojen, veren, murtumien, katkenneiden hampaiden, tikkien, rangaistusten, vihan ja tuskan kuvaukset oli aika vangitsevia.

Kiinnostavaa on myös itse otsikko ja oleellisen osan kirjasta muodostava pahuuden ja väkivallan olemuksen pohdinta. Mietin, mihin kirjan nimi oikeastaan viittaa. Opettaja sanoo, että Erik on itse pahuus. ("Sinä olet itse pahuus ja sinun kaltaisesi täytyy tuhota." Mahtavaa pedagogiikkaa.) Toisaalta hänen käsittämättömän väkivaltainen isänsä on minusta tarinan ydinpaha, se pahuus josta Erikin ongelmat ovat lähtöisin. Toisaalta pahuus voi viitata vain yleisesti lyömiseen ja tappeluihin: väkivalta on pahuus, joka aiheuttaa lisää pahuutta. Guillou itse oli ilmeisesti oppinut hillitsemään väkivaltaisuuttaan, mutta kirjan Erikin tarina jää kesken. Lukija voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Mieleen jäi myös se, kuinka hyvä tappelija Erik oli ja miten sitä korostettiin kirjassa. Tavalliset simputtajat häviävät hänelle aina, koska hänellä on (isänsä ansiosta) erinomainen kivunsietokyky, kyky hillitä itsensä, kyky vihata, taito provosoida psykologisesti ja taistella myös sanoin, sekä koulujengissä opitut taidot arvioida vastustajia niin henkisesti kuin fyysisestikin ja laatia sen kautta omia taktiikoita.

Minua jäi hiukan häiritsemään sen osuus, jossa isä hakkasi Erikiä. Jos kerran välineenä oli milloin koivuvitsa, milloin koirapiiska tai kenkälusikka, ja selkäsaunoista saattoi lentää veriroiskeita kattoon asti, niin täytyihän pojan selän olla arpinen. Silti hän harrasti kilpauintia uimajoukkueessa. Eikö kukaan muka huomannut mitään? No joo, eletään 1950-luvun loppua (tai 1960-lukua?), mutta kai silloinkin nuoria miehiä tarkastettiin lääkärissä joskus? Jos tämän epäuskottavan kohdan pystyy joku selittämään minulle, niin olisipa hienoa.

Voi lukekaa jos ette ole lukeneet ja kertokaa omia mietteitänne!