Linkkivinkki

Hop. Osallistutaan nyt sitten tähän kovasti kohuttuun työajalla bloggailuun. Ei sillä, etteikö töitä olisi, vaan ajattelin jakaa kanssanne museoposti-listalle tulleen linkin Kirjamatkalle Suomeen. En ole sen koommin ehtinyt sivustoon tutustua. Näyttäisi ainakin toimivan kotimaan matkailua harrastavalle oivana kartastona eri paikkakuntien hieman pienempiin kirjailijoihin erikoistuneisiin museoihin, ellei muuta.

Mukavaa kesänjatkoa kaikille!

Norjalaisia yllätyksiä

Kevät ja kesä ovat keveän kirjallisuuden aikaa - vaikka voihan sitä tietysti yrittää suorittaa kaikki venäläiset klassikotkin samalla kun tekee vatsalihasliikkeitä, jos haluaa. :) Mutta itse ainakin huomaan poimivani kirjastosta kevyttä nykykirjallisuutta tai taianomaista fantasiaa, ja ehkä talviaikaa harvemmin niitä kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan.

Toisaalla olen kirjoittanut löytöretkistäni norjalaisen Erlend Loen tarinoihin. Minulla oli hänestä ennakkoon mielikuva "näille kirjoille et voi olla nauramatta" -tyyppisenä nykykirjailijana. Sattumalta ensimmäinen Loeni oli Tosiasioita Suomesta, joka sai minut lähinnä pahantuuliseksi. En ymmärtänyt päähenkilön vesineuroosia, minun teki mieli ravistaa häntä, hän ärsytti kommenteillaan enkä meinannut oppia lukemaan Loen tässä kirjassa käyttämää assosiaatio- ja/tai tajunnanvirtatekniikkaa. Ärsyttävä kirja suorastaan. Pidin siitä vasta aivan lopussa, mutta kokonaiskuvaa edes onnistunut loppuratkaisu ei pelastanut. Yllätyksekseni olin pettynyt Erlendiin, pahasti pettynyt.

Minua kehotettiin lukemaan lisää Loen kirjoja, Supernaiivi on kuulema parempi, mutta erityisimmät kehut sai pienoiskirjanen Maria&José. Hain sen kirjastosta ja yllätyin kuvien ja tekstin muodostamasta kokonaisuudesta: tekstiä on kirjassa todella vähän, ja se kulkee koko ajan hienon, graafisen kuvituksen kanssa käsi kädessä. Marian ja Josén rakkaustarina on hieno, yksinkertainen ja mieleenpainuva kaikessa monikerroksellisuudessaan. Jälleen sain siis jotain muuta kuin odotin, mutta tällä kertaa positiiviseen suuntaan: Loe sai minut hykertelemään hyvästä mielestä.

Marian& Josén jälkeen minun on pakko lukea lisää Erlend Loen kirjoja. Supernaiivi on varmaankin seuraava. Onko kukaan lukenut hänen viimeisintä (?) suomennettua kirjaansa Doppler? Sitä on mainostettu yhteiskuntakriittiseksi. Entä muut Loen teokset, mitä mieltä olette? Mariaa& Joséa (pitääkö nuo molemmat nimet taivuttaa?) suosittelen lämpimästi kaikille - kirjan lukee kymmenessä minuutissa ja hyvä mieli on taattu.

Luen harvoin samalta kirjailijalta montaa kirjaa peräkkäin (ellei kyseessä ole sarja), mutta nyt olen lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi Loen kirjaa ja kaipaan jo lisää. Ristiriitaisuus ja näiden kahden kirjan erilaisuus herättivät lukuinnostuksen. Nämä ovat kesälukemista!

Bramborák - perunalätty

Paatoksellisuuden keskellä ajattelin jakaa palan tšekkiläistä kulttuuria kanssanne (niin kuin minä siitä mitään tietäisin). Ruokaohje on vapaasti hyödynnettävissä (Toriäijä obs!). Herkun nimi on siis:

Bramborák - perunalätty

* 6 suurta perunaa
*lasi maitoa
*1-2 munaa
*3 raastettua valkosipulinkynttä
*tasainen lusikallinen hienonnettua meiramia
*veitsenkärjellinen pippuria
*täysi lusikallinen suolaa
*6 lusikallista karkeita vehnäjauhoja
*rasvaa paistamiseen

Raasta pestyt ja kuoritut perunat ja purista neste pois. Kaada päälle kuuma maito ja anna imeytyä. Tee suolasta, valkosipulista, meiramista, pippurista, munista ja jauhoista seos ja lisää peruna-maitoseokseen. Valuta rasva kuumalle pannulle ja paista ilman kantta, jotta lätyt paistuvat läpikotaisin. Tarjoa perunalätyt lisäkkeenä tai syö sellaisenaan. Toimii tuoreen salaatin kanssa. Ehkä hieman puolukka- tai karpalosurvosta till. Kuulemma käy kylmänäkin.

Vypadá do špatně

Böömin kielen opintoni etenevät kuin kansalaisoikeudet normalisaation aikana, mutta eteenpäin mennään, kuten kuuluisa mummo hangessa huhujen mukaan on todennut. Otsake taipuu vapaasti kääntäen "asiat näyttää huonolta" - korjaa, Jipsukka, jos olen väärässä. Viittaan tällä taannoin palavan kapitalismin kritiikin sävyttämään avautumiseeni akateemisen dialogin näköalattomuudesta ja yksipuolisuudesta tämän päivän Suomessa. Rakenteellisia muutospaineita on monessa suhteessa, mutta kehitys ei palvele tarkoitustaan, jos yksittäisille toimijoille annetaan liikaa valtaa, eikä rakentavaa keskustelua käydä. Muotisanoja viljelemällä saati suuria nimiä pudottelemalla ei saada aikaan muuta kuin änkyröintiä ja poteroiden kaivamista suohon. Yliopistojen yhteenliittymät ja hallinnollinen hienosäätö ei hyödytä pitkällä aikavälillä mitään, elleivät eri alueiden toimijat käy keskenään avointa keskustelua ja ole valmiita ajamaan yhdessä valveutuneiden poliitikkojen (jos sellaisia on) yliopistojen perusrahoituksen kuntoon saattamista. Siinä pitää olla valmis pistämään itsensä likoon useaksi vaalikaudeksi. Kauhukuva on, että elinkeinoelämä saa liikaa valtaa tutkimuksen ohjaamisessa tarkoitusperiinsä, eikä siinä kehityksessä ole montakaan voittajaa humanistien keskuudessa. Jos kohta on alueellisesti muualla kuin Vantaanjokilaaksossa, elleivät maakuntayliopistot käy keskenään kehityskeskusteluita yhdessä pääkaupunkiseudun kanssa. Kaikki toimintamallit ja -muodot on otettava huomioon, eikä pidä jäädä näppäilemään oman mallinsa kanssa yksin ja huomata kymmenen vuoden päästä, että ehkä sille dialogille olisi aikanaan ollut paikkansakin.

Minua henkilökohtaisesti korpeaa messiaanisen statuksen antaminen yksittäisille toimijoille ja tätä kautta kaikki raportit, mitä nämä vapahtajat suoltavatkaan, otetaan jumalan sanana. Eräs esimerkki tästä on Himpen visio, joka ilman kriittistä tarkastelua johtaa väärä pää edellä puuhun kiipeävän valtioneuvoston antamaan mandaatin markkinavoimille tuomaan ohjausvaikutuksiaan "Huippuyliopiston" kautta Suomen akateemiseen yhteisöön, mikäli sellaista edes on. "Huippuyliopisto" -hankkeessa on omat hyvät puolensa, mutta ilman kunnon avointa akateemista ja yhteiskunnallista keskustelua yliopistojen rahoitustavat vääristyvät. Yliopistoja ei voida, eikä pidäkään Suomessa, tasapäistää, mutta tasa-arvo laadukkaan perustutkimuksen tekemiseen on ylläpidettävä vastakin.

Kaiken tämän pessimismiltä kalskahtavan realismin keskellä on syytä muistaa, ettei kaikki maailmassa ole himasenpekkoja. Tämän meille kertokoon vuonna 1919 syntynyt folk-laulaja Katie Lee laulussaan "Will to Fail". Mukavaa viikonloppua kaikesta huolimatta.

Minne menet, Marianne

Testataanpa kirjastoblogaamista, kun lukusalin kapasiteetti on ylittynyt.

Ranskassa käydään vaaliuurnilla tulevana sunnuntaina toivottavasti ahkerasti, jotta presidentiksi valitaan ensi kertaa nainen. Puhdistaisi patriarkaalisen yhteiskunnan homeisia nurkkia kummasti. Mahdollisuus muutokseen on olemassa, sillä uusia rekisteröityneitä äänestäjiä on tullut päivittäin lisää. Useat mielipidemittarit povaavat toiselle kierrokselle kuitenkin kahta miestä, François Bayrouta ja Nicolas Sarkozya. Edellinen koki tänään kohtalaisen arvovaltatappion, kun tuoreimmassa Le Parisienissa Sarkozya avoimesti tukemaan asettuu maan entinen presidentti Valéry Giscard d'Estaing, joka perusti aikanaan Bayroun edustaman puolueen. Tämä saattaa olla positiivinen asia myös Royalille.

Mielipidemittausten tuloksia analysoitaessa on syytä aina muistaa suuri prosenttiosuus, jota edustaa vielä kantaansa miettivät äänestäjät. Heissä on suuri osa potentiaalisia "royalisteja". Vaalien villikortti on vanha parta, edellisten vaalien tosiasiallinen yllättäjä, Jean-Marie Le Pen. Hänen kannattajakuntansa on laajentunut entisestään, mikä on aina uhka vapaalle demokratialle.

Vaaleja leimaa Ranskalle tyypilliseen tapaan keskustelun keskittyminen sisäpoliittisiin asioihin ja erityisesti pyrkimykseen määrittää "ranskalainen identiteetti" uudelleen. Kuulostaa populistiselta ja melkoisen keinotekoiselta ulkopuoliselta, mutta melko ymmärrettävältä, jos ottaa huomioon ulko- ja Europoliittisen keskustelun, jota Ranska on istuvan presidentin aikana käynyt. Suhteet Yhdysvaltoihin eivät ole lämpimimmillään, lähi-idän tilanteeseen ei uskalleta ottaa vaalien alla kantaa ja Euroopan Unioni on mörkö, jota on syytä välttää peilattuna perustuslaillisen kansanäänestyksen tulosta vasten.

Vaalisloganit kunkin osalta on syytä vielä lopuksi mainita. Niistä voi sitten kukin vetää johtopäätöksensä.

François Bayrou "La France de toutes nos forces" - Kaikkien voimavarojemme Ranska. Melkoisen keskusta-oikeistolaista.

Nicolas Sarkozy "Ensemle tout devient possible" - Yhdessä kaikki on mahdollista. Normaalia oikeistopopulismia.

Ségolène Royal "Plus juste, la France sera plus forte" - Oikeudenmukaisempana Ranska on vahvempi. Sopii sosialisteille.

Jean-Marie Le Pen "Tous ensemble relevons notre France" - Yhdessä vapautamme meidän Ranskan. Populismia äärioikeistolaisittain.

Voehan vuotos

No niin. Hallitusohjelmasta ollaan saatu muutamia otteita, eikä hyvältä vaikuta. Vihreät ovat ottamassa ristikseen lisäydinvoiman, väljät vesilait (vaikkei Vuotoksen tapausta avattaisikaan, moni muu kestämätön ratkaisu on mahdollisesti tuloillaan) ja melkoisen ympäripyöreän ilmaisun mitä tulee EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Suhtaudun myös varauksella "Huippuyliopisto"-hankkeeseen sekä uuteen "superministeriöön", joka aiheuttaa märkiä unia sekä elinkeinoelämän huipulla että duunarien keskuudessa. Paha vaan, että jälkimmäisten (sekä heidän lasten) sängyt kastelee epävarman tulevaisuuden peloissa sama neste, mikä virtaa ensiksi mainittujen korvien välissä.

Ministerisalkkuja en ala arvuutella muulta osin kuin ulkoministerin osalta. Sale se ei ole, vaan hän tyytynee unilukkaroimaan puhemiehen pallilta. Sen sijaan Merikasarmin ylijohtoon kavunnee meidän mies, linjanvetäjä, parlamentaarikko jo vuodesta 1975. Valtioneuvoston kokemusta hällä jo on. Puhumattakaan ulkoasiainvaliokunnan 16-vuotisesta jäsenyydestä 4-vuotisen varajäsenyyden kera. Villi hevonen, myönnän, enkä ehkä haluaisi siihen uskoa itsekään, mutta kun kerran kokoomus pestin itselleen sai, tähän pelimerkkini veikkausmielessä pilke silmäkulmassa sijoitan. Huomenna se selviää. Jollain tavalla valinnan voisi jopa ymmärtää, jos ajatellaan, että 36 vuotta tämän vaalikauden päättyessä Arkadianmäellä heiluneelle aikuisen naisen ex-heilalle halutaan antaa jokin merkittävä posti ennen eläköitymistään. Siis ymmärtämään ainoastaan hyvä veli -logiikan valossa. Muutenhan tuossa ei ole mitään järkeä. Jos kohta tulee olemaan porvarillisessa pahoinvointivaltiossakaan.

Ajankohtaista, todella.

Uusimmassa Historiallisessa Aikakauskirjassa (1/2007) päätoimittaja Pirjo Markkola joutuu kerrankin toivomaan, ettei julkaisun teema olisi ajankohtainen. Mutta kun se on, HAik osuu kerrankin erittäin hyvin keskelle keskustelua. Sen teemana on nimittäin Itämeren ympäristöhistoria.

Dosentti Simo Laakkonen Helsingin yliopistosta kirjoittaa Itämeren ympäristöhistoriallisen tutkimuksen puutteesta. Itämerta, tuota "maailman saastuneinta ja suojelluinta merta", on tutkittu paljon luonnontieteellisesti, ja toki myös kulttuuri- ja yhteiskuntahistorian kannalta ja jopa meriarkeologisesti. Mutta ympäristöhistoriallinen tutkimus on vasta alkamassa. Simo Laakkonen esittää lujasti, ettei Pohjois-Euroopan historiantutkimuksella ole pohjaa, jos Itämeri sivuutetaan.

Laakkonen esittää hyviä pointteja ja perustelee Itämeren ympäristöhistoriallisen tutkimuksen tarpeen hyvin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että sellaista tarvitaan! Artikkelinsa lopussa Laakkonen päätyy kehumaan omaa yliopistoaan maailmanlaajuisesti harvinaisesta Itämerta koskevasta tutkimusverkostosta. Se kuulostaa kieltämättä hyvältä: monitieteellistä ja hyvin osuvasti neljään pääteemaan jaoteltua tutkimusta (pääteemat ympäristötutkimuksen, -median, -politiikan ja -tekniikan historiallinen kehitys). Tulevaisuus olisi siis Itämeren tutkimukselle valoisa, jos vain jostain saataisiin rahaa. Tutkimusrahoituksen puute on ajanut tämänkin tutkimusverkoston vaikeuksiin. Ikävän tuttua kieltä, vaikka tutkimusaihe olisikin näin ajankohtainen ja tärkeä, mitä Itämeri juuri nyt ja lähitulevaisuudessa on.

En ole vielä lukenut HAikia kuin vähän matkaa alusta, mutta kieltämättä ympäristöhistoriallinen teemanumero on kiinnostava. Tämä numero sisältää lisäksi niin Mauno Jokipiin kuin Eino Jutikkalankin muistokirjoitukset. Päätoimittajan sanoin:

"Hänen [Jutikkalan], samoin kuin muiden poisnukkuneiden arvostettujen tutkijoiden muistoa voi kunnioittaa jatkamalla tieteellistä keskustelua ja tavoittelemalla tutkimuksen tinkimätöntä tasoa."

Rothko makkariin?

Guardianin taidesivut noteeraavat aina mielenkiintoisimmat (ja tietysti suurimmat) taidekaupat. Nyt on myynnissa Mark Rothkon White Center (1950), ja myyjänä kukas muukaan kuin David Rockefeller. Hänellä tiedetään olevan kokoelmissaan modernismin aarteita vähän isommankin museon verran; hankintoja, jotka hän on usein tehnyt MoMA:n kanssa yhteistyössä. Nyt on siis Rothkon aika lähteä, syyksi Rockefeller ilmoitti kaikessa yksinkertaisuudessaan maalauksen arvon nousseen enemmän kuin minkään muun hänen kokoelmissaan. Hinnan odotetaan kipuavan hulppeaan 46 miljoonaan dollariin, mikä olisi suurin koskaan sodanjälkeisen modernismin teoksesta huutokaupassa maksettu summa. Rockefeller itse hankki maalauksen 1960-luvulla alle sadallatuhannella dollarilla. Kuolemansa jälkeen Iso R. on ilmoittanut lahjoittavansa suuren osan kokoelmastaan MoMA:lle. Taidekauppa on tietysti suuren rahan globaalia bisnestä ja tämän hintaluokan teokset päätyvät varmuudella Lähi-idän öljypohattojen tai japanilaisten liikemiesten yksityiskokoelmiin, mutta silti haluaisin olla kärpäsenä Sothebys´n katossa, kun kauppa tehdään. Nyt on Rotkon aika.

EVVK

Siinäpä kirjainyhdistelmä, joka mahdollisti eilisen vaalituloksen. Äänestysaktiivisuus laski jälleen neljän vuoden takaisesta, vaikka ennakkoäänet antoi muuta olettaa. Porvarihallitusta pukkaa. Markkinaliberalismi kukoistaa, työelämän joustot (lue: irtisanomiset) lisääntyy, palvelut ajetaan veropolitiikalla alas, valtioneuvosto ohjaa talouden hetkelliseen nousuun valtionyhtiöiden myynnillä, vain muutamia tulevaisuuden visioita mainitakseni. Vasemmisto hävisi vaalit, kuten käy aina Suomessa, kun äänestysprosentti jää alhaiseksi. Seuraavan neljän vuoden aikana mitataan oppositiopolitiikan uskottavuus, kun sille jälleen tulee tosiasiallista tarvetta. Pelkäänpä pahoin, että hallitusohjelma muodostuu tämän pohjalta. Jos niin käy, yllä maalaamani kuva huomisesta voi olla todempi kuin haluaisin uskoa. Hallitusveikkaus: Keskusta-Kokoomus-Rkp-Vihreät. Mikäli moinen neliapilahallitus toteutuu, viimeisen toimet joutuu todelliseen koetukseen. Valtapolitiikka ei saa ajaa kestävän politiikan edelle. Muutoin sitä tarvinnee miettiä muuttoa Mariannen maahan. Riippuen tietysti Royalin menestyksestä. Tasa-arvon päivänä pitäisi olla iloinen parlamentin paikkajaon suhteen, mutta jotenkaan lylyrajalat tai yli 60-vuotiaiden tuplaantuminen ei anna aihetta siihen. Jaksan joka tapauksessa uskoa ylihuomiseen ja siitä eteenpäin. Vaikka se vaatisi vallankumouksen. Kuten epävirallisen kahden miehen Paita&Perse-puolueen Paita (kenties kemiläinen) sunnuntain viime hetkinä totesi: "Tässähän tarvii radikalisoitua."

Mikä maa?

Aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivujen pääjutun kuvateksti: "Helsingin Sanomien valtakyselyyn vastanneet taiteilijat nimesivät kulttuurielämän mahtavimmaksi vallankäyttäjäksi Helsingin Sanomat".
Että näin.

Poppamiestä kaivataan

Opinnot kasaan kahdessa viikossa ja työpaikka saattaisi olla taattu. Toistaiseksi voimassa oleva jopa. Muodollinen pätevyys puuttuu. Proseduuri tyssää siihen. Positiivista on huomata, että ehkä sitä sittenkin tulee magisterina saamaan töitä. Mutta ylempään korkeakoulututkintoon on kaikessa kvantitatiivisessa vähyydessään ironisen pitkä matka. Onneksi kevät tulee. Päivät pitenee ja kukaties gradukin etenee. Päivä kerrallaan, sano. Rakkautta ja halauksia teille. Olette ihanan tärkeitä minulle, vaikken kaikessa masentuneisuudessani jaksa siitä aina muistuttaakaan! Sunnuntaina sitten vaaleja valvomaan ja parempaa huomista odottamaan. Kunhan vielä viimeisinä päivinä löytäisivät keskustelun aihetta muistakin asioista, kuin mainonnasta.

Toisaalta Opettaja-lehden pääkirjoitus 6.3.2007 osoittaa, että ehkä niistä on syytä hieman keskustellakin. Viitaten demareiden tv-mainokseen, jossa rahatukulla varustettu oppilas pääsee sisään luokkaan, kun taas omenaa tarjoava ei. Lehdessä kirjoitetaan seuraavasti: "Mainos antaa ymmärtää, että opettaja on lahjottavissa ja vaatii lahjuksia. Mainosta ei voi laittaa edes huonon huumorin piiriin, koska se on niin asiaton, ammattikuntaa halventava ja loukkaava. Kolmesta erilaisesta mainoksesta koostuvassa setissä ei tölväistä muita ammattiryhmiä." Siis hetkinen? Miten huono yhteiskunnallinen lukutaito kansankynttilöiden pää-äänenkannattajan pääkirjoittajalla on? Onko opettajakunta todella näin henkisesti ahtaalla, että mainos täytyy katsoa alentavan ammattikunnan arvoa? Itselleni mainoksen viesti on selvä: koulutuksen maksuttomuus ja tätä kautta kaikille taustoistaan riippumatta tasa-arvoinen mahdollisuus koulutukseen "tarhasta tohtoriksi" - tulevaisuudessakin, kuten jotkut ääni-imurit ovat todenneet. Se on ihan Matti, joka väittää, että tällaisen esille nostaminen luo turhia uhkakuvia tulevaisuuden koulutuspolitiikasta. Kuitenkin keskustelut lukukausimaksuista ja lahjakkaiden oppilaiden korottamisesta muiden yläpuolelle johtaa keskipitkällä aikavälillä siihen, että kun kerran maksuttomuudesta voidaan tinkiä, syntyy vaara, jotta koko periaate kuopataan ja tarjotaan mahdollisuus luoda vastaava järjestelmä kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, jossa on yksityisiä sekä valtiollisia kouluja lähtien peruskouluasteesta. Uhkakuva on kärjistetty ja tarkoituksella yliampuva, mutta kärjistyksiä on hyvä pitää esillä silloin, kun ollaan sokeina tekemässä huonoa politiikkaa kestämättömillä ratkaisuilla, kun sen sijaan voitaisiin käyttää resursseja yliopistojen perusrahoituksen järkiperäistämiseen ja kaikkien kouluasteiden opetusryhmien pienentämiseen. Jotta kaikki jaksaisivat paremmin.

Nyt olen nähnyt kaiken

Yksi näiden vaalien älyttömimmistä ideoista on varmasti sen vielä kelvottomamman iltapäivälehtemme Naama-vaalikone. Sitähän on siis pakko testata.
Valkkaan itsestäni kuvan, mahdollisimman suoraan edestäpäin otetun, lataan sen naamakoneeseen ja odotan. Ensimmäiseksi osumaksi saan viisikymmenvuotiaan perussuomalaisen miehen Oulusta. Järkytyn.
Huomaan kuitenkin tekstin "kuvasta löytyi enemmän kuin yhdet kasvot". Kone oli jostain syystä tulkinnut myös olkapääni kasvoiksi ja näin ollen Pertsa-perussuomalainen onkin toisen olkapääni näköinen ehdokas. Klikkaan uudelleen omien kasvojeni kohdalta ja saan uuden tuloksen. Nyt ehdokkaani olisi nuori, hieman tylyn näköinen blondi kristillisdemokraatti; jälleen Oulusta.
Poistuessani sivulta klikkaan varmuuden vuoksi vielä kohtaa "En halua Naama-uutisia vaalien jälkeen".

Bibban

Kuka on jo ehtinyt käydä uudessa uljaassa kaupunginkirjastossamme?
Mitäpä mieltä olitte?

Matoa koukkuun

Olen jostain syystä nyt muutamana perjantai-iltana löytänyt itseni tv:n äärestä puoli kahdeksan maissa vailla mitään kummempaa agendaa. Ja noina iltoina olen jumahtanut kakkoselle seuraamaan ohjelmaa, jonka kohdeyleisöön en kyllä sataprosenttisen varmasti kuulu. Kaksi keski-ikäistä ruotsalaista miestä seilailee siellä sun täällä (yleensä jossain missä paistaa aurinko, ja paljon) ja kalastaa. Kaikenmaailman vehkeillä. Mitä ihmeellisimpiä fisuja nousee veneeseen ja sitten hihkutaan niin innoissaan kuin vain ruotsalaiset voi, ja kommentoidaan saaliita. Äärimmäisen viihdyttävää! Nyt oli vihdoin pakko tarkistaa ohjelman nimi. Sehän on, kuinkas muutenkaan, Kalamiehen paratiisit. Ensi viikolla juonipaljastuksen mukaan "Micke taistelee Kuuban rannikolla 15-kiloisen napsijan kanssa ja tämä trooppinen ahven ei hevillä antaudukaan. Saaliiksi saadaan myös komeita piikkimakrilleja". Pakko nähdä.

Clericus Cup

Tästä puhuttiin j:n kanssa jo viime viikolla, mutta kun Veivimankelissa on vatvottu Vatikaanin toimia aiemminkin, niin pakkohan tätä on kommentoida. Nimittäin Clericus Cup:ia! Paavi Benedetton oma jalkapallocup käynnistyi Vatikaanissa; palloa on potkimassa osanottajia eri puolilta maailmaa, yhteensä 311 pelaajaa viidestäkymmenestä eri maasta. Tulostakin on jo tullut, lauantaina joukkue Mater Ecclesiae rökitti tiimi Gregorianaa 6-0. Muista cupiin osallistuvista tiimeistä mainittakoon P.S.G. Pontificio Seminario GallicoCroati, Sedes Sapentiae ja Divino Amore. Suosikkini ei voi olla mikään muu kuin viimeksi mainittu, joka pelaa lauantaina 3.3. klo 9.30 (sic) Redemptoris Materia vastaan. Forza Amore!

Vevmangel kehittyy

Tervehdys! Kaikesta päättäen suurpääomakapitalismi on Googlen Bloggerin oston myötä pakottamassa kaikki bloggaavat adoptoimaan google-accountin, joka näyttäisi olevan kiertämätön välttämättömyys. Täten siis kaikki joutuvat rekisteröitymään uudestaan nykyisellä blogger-salasanallaan ja hankkimaan ns. gmail-osoitteen (tai käyttämään vanhaa, jo olemassa olevaa g-mail-tunnusta) saadakseen kirjoittamisoikeuden. Tämä veivimankelin ylläpitäjänkin täytyi nyt tehdä. Ohjeita seuraamalla tämän pitäisi olla suhteellisen helppoa.

En ole vielä täysin selvillä mihin kaikkeen tämä nyt vaikuttaa, ilmeisesti ne joilla ei ole vielä vevmangel-tunnusta saavat sellaisen kirjautumalla palvelun käyttäjäksi ja informoimalla tästä minua, niin todennäköisesti voin lähettää kutsun blogikirjoittajaksi. Tämä myös tarkoittaa, että vastaisuudessa palveluun kirjaudutaan nimenomaan noilla gmail-tunnuksella ja salasanalla.

Päätin myös autarkkisesti siirtää vanhan -J.-osoitteen historiaan ja siirtyä kontribuoimaan blogiin tällä emätunnuksella. Joten - Vevmangel-postit eivät nyt ole pelkkää ylläpitohorinaa.

Ulkonäöstä. Vaihdoin värityksen sinertäväksi, joka oli nopein mahdollinen järkevän näköinen turvautumatta html-värien kaivamiseen, mutta tämä jääköön tilapäiseksi ratkaisuksi sillä peräänkuulutankin nyt kirjoittajakunnalta ulkoasuehdotuksia - haussa ovat:

1) Väriteema - kaikenlaiset värikombinaatioehdotukset (lukuunottamatta keltaista tekstiä violetilla pohjalla) kelpaavat. Käytännössä tämä tarkoittaa a) tekstin väriä, b) taustan väriä, c) linkkien/vierailtujen linkkien väriä d) sivupalkin tekstin/linkkien/vierailtujen linkkien väriä e) otsikkotekstin väriä f) alaotsikkojen väriä.

2) Fonttikokoja - webbiformaatin takia on syytä pitäytyä perusnettikäytössä olevissa fonteissa, kysymys kuuluukin, halutaanko pientä vai suurta. Kummassakin on omat hyvät puolensa.

3) Linkkiehdotuksia vasemman käden linkkilistaan. Jos jotakuta haittaa Irrepressible ihmisoikeusvapaus-kampanjointi(ni) - huh - niin se voidaan poistaa. Kiitän ja kumarran. Palkinnoksi voittaa ainakin kappaleen verran väliaikaista e-kuolemattomuutta. Rakkain terveisin, -J.

PS. Pahoittelen postin sotkuisuutta ja fonttikoon vaihteluita. Sivusto on äärimmäisen hidas postittaessani tätä.

Näillä main...

Onnea 1-vuotiaalle Veivimankelille!

Turvallisuusuhka

Nyt olisi Kari "turvallisuusuhka" Rajamäellä tehtävää. Vapauttakaa Porin lenkkeilijät!

Rikolliset miehet kuriin !

Eräänä päivänä oli harmaata ja sateista. Oli keskipäivä. Lähdin tapani mukaan lenkille, vaikka sateli. Lenkkireitillä ei paljon muita näkynyt paitsi yksi lenkkeilijä, joka oli mies. Aloin hieman pelätä, koska ei muita kulkijoita ollut. Turvakseni kaivoin puhelimeni taskusta, olin puhumassa muka puhelimeen, ja huomasin, että mies katosi. En tiedä, oliko hänellä aikeita, mutta ihan tuntui siltä.

Tällaisia rikoksia sattuu päivällä ja iltaisin. Paljon kehotetaan ihmisiä liikkumaan ja kävely on yksi niistä hyvistä lajeista. Eikö mitään systeemiä voisi keksiä lenkkipoluille esim. poliisikameraa yms., jotta saataisiin tällaiset rikokset kuriin ja olisi kaikilla turvallista liikkua! Onko muilla ollut tällaisia asioita mielessä? Ottakaa naiset kantaa!

Naiset rauhaan
Pori

Satakunnan kansa

Kaiken takana on rakkaus

Jotta emme unohtaisi maailman kauniita asioita tämän päivän mediakuonan ja pyrkyreiden johtamassa markkinaliberalismissa, liitän oheisen kauniin kuvan muistuttamaan meitä elon tien perusasioista. Sitten asiaan. Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta en aio kirjoittaa elämää suuremmasta rakkaudesta, vaan tyydyn kyynisesti kantaa ottaen ilmaisemaan tyytymättömyyteni rakkaus-sanan väärinkäyttöön. Eikö rakkaudessa ole kyse jostain intiimistä, henkilökohtaisesta, vähäverisyyttä aiheuttavasta tunteesta, jota ei korvaa mikään milloinkaan? Toki rakkautta on eri tasoista ja tehoista, mutta en tuhlaa tässä aikaani yliteorisoimalla termiä.

Minkä helvetin takia rakkaudelle pitää määrittää nykyään markkina-arvokin? Olin onnellisempi ennen kuin jouduin tahtomattani tutustumaan henkilöön, jonka nimeä en tässä ala toistaa. Ainahan se on ollut tällaista julkisuuteen heti hinnalla millä hyvänsä, voisi joku todeta, mutta minä en tähän alistu. Huomaan kyllä provosoituneeni suotta, vaikka voisin tämänkin ajan käyttää vaikka lukemalla Tolstoita, joten järjestelmän tehokkuus tuntuu olevan pelottavalla tavalla todistettu.

Pian ilmestyvään "yhteiskunnalliseen dokumenttiin" en tässä enkä toivottavasti muuallakaan ota kantaa. Ironia on hankala laji, ja onnituessaan saa suupieleet koholle. Jääköön tämä tähän.

Kuvalähde: taivasalla.net

Adieu mon coeur

Ai kun mahtista! Edith Piaf-elokuva La vie en rose saa ensi iltansa Berliinissä 8. päivä, eli ylihuomenna. Satuin näkemään jo trailerinkin; suomeksi leffa kantaa nimeä Pariisin varpunen. Mutta milloin Suomen ensi-ilta on? En mistään löytänyt päivämäärää, surettaa. Toivon kovasti että elokuva ei olisi epäonnistunut, Piafin elämäntarinassa kyllä riittää käänteitä enemmänkin kuin yhteen rainaan. Sitäpaitsi Piafia esittävä Marion Cotillard sopii mielestäni rooliinsa, oikean näyttelijän löytäminen ei ole voinut olla helppoa... Pensez à nous?

Myydään rytmitaju!

Ja jottei menisi vallan pakkasessa värjöttelyksi, niin katsastakaahan lämpimiksenne Little Superstar.

Jotensakin valloittava - tai ainakin pelottavasti vangitseva. :)

Siperia opettaa?

Kun nyt taas on luvattu jälleen kylmenevää säätä ensi viikoksi, en voi muuta kuin suositella kaikille luettavaksi Jörn Donnerin viime vuonna ilmestynyttä Isän jalanjäljillä. Kirjassa Donner seuraa isänsä Kai Donnerin 1910-luvulla tekemiä matkoja Siperiaan suomensukuisten kansojen keskuuteen. Nuorempi Donner matkusti Siperiaan 2000-luvulla, ja havainnoi Putinin ajan Venäjää.

Kirjassa on paljon lainauksia Kai Donnerin matkapäiväkirjoista, mm. tammikuusta maaliskuuhun vuonna 1913, jolloin hän oli jäätyä keskelle Siperian tietöntä taivalta matkustaessaan kotia kohti. Donner kuvailee eroa -40 ja -50 asteen pakkasessa:

"Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavoin kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni."

Kai Donner piti tutkimiaan samojedeja ihanteellisina esimerkkeinä jalosta alkuperäiskansasta, jonka aitouden ja herkkyyden sivistys (eli venäläiset turkiskauppiaat viinapulloineen) oli tuhonnut. Hänen tutkimukselliset lähtökohtansa ovat vähintääkin kyseenalaisia, mutta eivät ole kirjan oleellisin pointti. Toisaalta en osaa sanoa, mikä se sitten olisi. Minun mieleeni jäivät parhaiten kahden aikatason vertailut, sekä kuvaukset kenttätyöstä ja sen erilaisista, köh, ongelmista.

Mutta parasta kaikesta ovat kuitenkin kirjan runsaat, upeat kuvat. Ne on valikoitu Kai Donnerin ottamista, joukossa on myös poikansa uudempia kuvia. Kirja on taitettu kauniisti ja tehokkaasti: kuville annetaan tilaa, ne puhuvat puolestaan ja kertovat tarinoitaan.

Lisää esim. Agricolassa, Ylen elävässä arkistossa ja Helsingin Sanomissa.

The Perry Bible Fellowship

Koska en keksi mitään lyyristä blogausaihetta, blogaanpa nyt edes jotain - täällähän ei ole laatukriteereitä - tällä kertaa aiheena verkkosarjakuvien todellinen kuningas, The Perry Bible Fellowship, jonka lumoavasti piirretyt stripit viihdyttävät aina - jopa viimeaikaisetkin, joissa tosin tammitynnyreissä kypsyneestä huumorista on tullut vähemmän absurdia kuin sarjan ensimmäisistä osista.

Monessa stripissä on pinnallisesta hauskuudesta huolimatta viiltävää synkkyyttä, ja mikäs mustaa huumoria parempaa olisikaan? Itselleni mieleen on jäänyt oheen liitettykin Scorpy the Forest Friend, jonka piirrostavan söpöyden taustalla häämöttää itselleen mitään voimattoman yksilön traagisuus.

Verkossa ilmestyvistä sarjakuvista itse seuraan (satunnaisesti) myös kahta muuta klassikkoa -

The Chopping Block - joka valottaa sarjamurhaajan arkea makaaberissa ja mustekäsittelyltään ainutkertaisessa strippisarjassa ja

White Ninja - jonka lapsenomaisen piirrostyylin absurdius viihdyttää vaikka ei pointtia aivan aina näkisikään.

Bitte schön!

Hesarissa parasta on Kuukausiliite. Ja Hesarin verkkosivuilla sinne arkistoidut Kuukausiliitteen jutut. Löysin vanhan suosikkini, jutun Philipp von Hessenistä, Friedrich Karlin pojanpojanpojasta, "Suomen kuninkaasta". Eikä mikään olisi mitään ilman Matti Klingeä, joka tapaa myös tämän merkkihenkilön:

Professori Matti Klinge ehtii melkein ensimmäiseksi. Hän väittää kuninkaalle, että saksan kieli on Suomessa hyvin suosittu.
"Ajattelisin kyllä, että englanti on tärkeämpi", kuningas vastaa.
"Saksa on hyvin merkittävä kieli. Saksankielinen Eurooppa on rikasta ja korkeasti koulutettua", Klinge jatkaa virheettömällä saksalla.
"Koulutuksesta en kyllä tiedä. Kansainvälinen tutkimus osoitti juuri, että Saksan koululaiset ovat oppimattomia."
"Mutta eliitti on erittäin kielitaitoista", Klinge jatkaa sinnikkäästi.
"Ainakin minä osaan saksan lisäksi valitettavasti vain englantia."

Klasse : )

Där vi en gång gått

Käsi ylös, onko kukaan lukenut jo uusinta Westöä? Palkittu ja palvottu; suomalaisuuden (ja suomenruotsalaisuuden) uudeksi merkkiteokseksi tituleerattu, joka suunnalta suitsutettu. Westö pukinkontissa ja lehtien sivuilla. HS:n uuden lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valittiin Missä kuljimme kerran. Tommy Lingren, Heinäsirkka (sic), Panu Rajala... kaikki lukevat. Westöä.
Lopetin juuri omani, joululahjaksi saadun. Päällimmäisenä jäljelle jäi ihmetys siitä, miten kaupungin voi saada tekstissä elämään kuten Westö saa 1920-30 -lukujen Helsingin. Uskon, että pureksittavaa riittää; siksi olisikin mukavaa kuulla, mitä mieltä olitte mikäli joku on jo kirjan lukenut? Ja jos jollakin on edes aikomus, lainaan mielelläni omaani.

Вы говорите по-русски?

Добрый вечер!

Selaillessani uutisia netissä osui ylen sivuilla silmiini linkki sivustolle, jossa voi päivittää venäjän kielen taitojaan. Sivusto lähtee täysin nollasta, mutta antaa niillekin, jotka ovat kieltä joskus opiskelleet mahdollisuuden kerrata asioita. Lukuisissa testeissä voi todeta, ettei opetus ole valunut hukkaan.

Спасибо большое, Таня!

Paluu blogilaisuuteen?

Kovin on hiljaiseksi äitynyt tämä foorumi. K-M on ansiokkaasti yrittänyt ylläpitää veivimankelimme elintoimintoja, mutta ymmärrän mahdollisen turhautumisen, kun mitään vastakaikua ei tunnu syntyvän. Sinänsä harmi, sillä jollain tavalla mennyt syksy olisi ollut kenties otollisin päivitysaika tälle blogille. En osoita ketään sormella, enhän ole itsekään ollut edes näennäisen aktiivinen kesän jälkeen blogaajana, jos kohta minään muunakaan.

Rohkenen kuitenkin esittää moniosaisen kysymyksen blogimme tulevaisuudesta: Pidämmekö tätä yllä satunnaisena kommunikointikanavana ja kirjoittelemme epäsäännöllisen harvoin tänne? Alammeko aktivoitua blogaajina (jos tuollaista termiä on edes olemassa)? Vai vietämmekö hiljaiset peijaiset sivustomme muistolle? Tai d) jotain muuta edellisten väliltä?

Kommentteja, bitte.