"Hello. I'm Johnny Cash."

Kävin perjantaina katsomassa Joaquin Phoenixin ja Reese Witherspoonin tähdittämän Johnny Cash-elokuvan Walk the Line. Ja oli muuten melkoinen elokuva.

Sekä Phoenix (jonka muistan lähinnä Gladiaattorin Commodus-keisarina, joka ei ole kovinkaan mairitteleva yhteys), että Witherspoon tekevät pirun hyvät roolityöt, joten en varsinaisesti ihmettele, että Oscar-ehdokkuus on tullut sekä mies- että naispääosasta. Jo pelkästään itselauletut "Cash-coverit" ovat melkoisen hämmentävää kuultavaa, ne kun kuulostavat melkein playbackilta, kuitenkaan sitä olematta.

Elokuva kattaa Cashin uran traumaattisesta nuoruudesta Syvän Etelän (Arkansasin) puuvillapelloilta rocktähden karuun arkeen. Läpi käydään Johnnyn veljen ikävä kohtalo ja vittumainen isä. Teoreettisesti ehkä aika kliseisesti, mutta jotenkin vaikuttavasti. Filmiversion uskollisuudesta Cashin omaelämäkerralle on tosin vaikea sanoa, koska en sitä vielä ole lukenut.

Kun Cash viimein pääsee rockuraan (ja Elviskin ottaa nappeja), muuttuu tarina rockelämän nurjaksi puoleksi - juodaan kaljaa niin paljon, että minuakin alkoi janottaa - ja nappaillaan amfetamiinia ja barbituraatteja. Joaquinin mustat silmänalustat ja sekoilu saa suorastaan tuntemaan myötähäpeää, mikä tässä tilanteessa taitaakin olla vain hyvä asia. Phoenixin Cashiin nimittäin samaistuu, hänen kanssaan elää Cashin vaikeaa elämää läpi ja tietenkin jammaa, kun vetäistään "Ring of Fire", jyskyttävästä "Folsom Prison Bluesista" puhumattakaan. Ja draamaa tietty tarjoaa leveää dixietä puhuva June Carter.

Valittamista löytyy ehkä hieman elokuvan pituudesta (136min) ja rypeminen menee hieman pitkälle. Olisi sitä kai vähemmälläkin uskonut. Cashin musiikin tunteminen/siitä pitäminen lienee myös aika suuri osa elokuvan rokkaavuudesta. Tuskin "I Walk the Linen" kappaleen ensirytmien soimisesta muuten saa yhtä hyviä kiksejä. Hyvien roolisuoritusten takia kai voi miehen tuotantoa tuntematonkin käydä filmin katsomassa ja saada ainakin rahoilleen vastineita.

Kuten Jerry Lee Lewis sanoo:
"God said not to touch the apple. He didn't say have a nibble, He didn't say touch it every once in a while! He said "Don't. Touch. It." Don't think about touchin' it, don't sing about touchin' it, don't think about singing about touchin' it. Don't touch it!"