Uusimmassa Historiallisessa Aikakauskirjassa (1/2007) päätoimittaja Pirjo Markkola joutuu kerrankin toivomaan, ettei julkaisun teema olisi ajankohtainen. Mutta kun se on, HAik osuu kerrankin erittäin hyvin keskelle keskustelua. Sen teemana on nimittäin Itämeren ympäristöhistoria.
Dosentti Simo Laakkonen Helsingin yliopistosta kirjoittaa Itämeren ympäristöhistoriallisen tutkimuksen puutteesta. Itämerta, tuota "maailman saastuneinta ja suojelluinta merta", on tutkittu paljon luonnontieteellisesti, ja toki myös kulttuuri- ja yhteiskuntahistorian kannalta ja jopa meriarkeologisesti. Mutta ympäristöhistoriallinen tutkimus on vasta alkamassa. Simo Laakkonen esittää lujasti, ettei Pohjois-Euroopan historiantutkimuksella ole pohjaa, jos Itämeri sivuutetaan.
Laakkonen esittää hyviä pointteja ja perustelee Itämeren ympäristöhistoriallisen tutkimuksen tarpeen hyvin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että sellaista tarvitaan! Artikkelinsa lopussa Laakkonen päätyy kehumaan omaa yliopistoaan maailmanlaajuisesti harvinaisesta Itämerta koskevasta tutkimusverkostosta. Se kuulostaa kieltämättä hyvältä: monitieteellistä ja hyvin osuvasti neljään pääteemaan jaoteltua tutkimusta (pääteemat ympäristötutkimuksen, -median, -politiikan ja -tekniikan historiallinen kehitys). Tulevaisuus olisi siis Itämeren tutkimukselle valoisa, jos vain jostain saataisiin rahaa. Tutkimusrahoituksen puute on ajanut tämänkin tutkimusverkoston vaikeuksiin. Ikävän tuttua kieltä, vaikka tutkimusaihe olisikin näin ajankohtainen ja tärkeä, mitä Itämeri juuri nyt ja lähitulevaisuudessa on.
En ole vielä lukenut HAikia kuin vähän matkaa alusta, mutta kieltämättä ympäristöhistoriallinen teemanumero on kiinnostava. Tämä numero sisältää lisäksi niin Mauno Jokipiin kuin Eino Jutikkalankin muistokirjoitukset. Päätoimittajan sanoin:
"Hänen [Jutikkalan], samoin kuin muiden poisnukkuneiden arvostettujen tutkijoiden muistoa voi kunnioittaa jatkamalla tieteellistä keskustelua ja tavoittelemalla tutkimuksen tinkimätöntä tasoa."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Hieno homma, että ympäristöhistoria saa tällä tavoin näkyvyyttä. Poikkitieteellistä keskustelua kaivataan nyt jos koskaan Itämeren tilasta, kun hallitusta muodostetaan.
Tuohon loppukaneettiin löytyy antiteesi Helsingistä, johon voi tutustua uusimmasta ylioppilaslehdestä (www.ylioppilaslehti.fi).
Tuo Ylkkärin plagiaattijuttu sai kylmät väreet selkään. Vähäiselläkin kokemuksella sijaisuuksista tietää, miten huolettomasti vielä lukiolaisetkin suhtautuvat internetistä otettuun materiaaliin. Ihan kuin se olisi yleisesti käytettävissä! Suora, tahallaan plagioiminen on varmasti onneksi harvinaista yliopistoissa, mutta noita harmaalla rajalla kulkevia tapauksia on varmasti koko ajan enemmän ja enemmän. Kopioidaan luvatta jonkun toisen tekstiä, kun ei edes tajuta, että nettimateriaalillakin on tekijänsä johon pitää viitata. Vaikka täytyy kyllä aika lailla tyhmä ja pussi päässä metodiseminaarit kulkenut, jos ei tiedä tuota asiaa graduvaiheessa. Tyhmää, silti, siis koko ilmiö on täysin ikävä ja tyhmä.
Vaikka enin energia meni tuohin HS:n raippomiseen, niin rohkenen vielä kommentoida tätä plagiointitapausta.
Tiedän ko. ihmisen, mutta syytän häntä vain puolittain, sillä hän on valmistunut sellaiselta laitokselta, jossa ei opintojen tieteellisyyteen ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Voin väittää tietäväni, mistä tällä kertaa jorisen, sillä istuessani ko. laitoksen prosessa muutama vuosi takaperin ja ollessani erään työn opponenttina, kritisoin sitä kysymyksenasettelun puuttumista. Hra professori, sama kuin tässä tapauksessa, sanoi ettei tällä tasolla tarvitse vielä sellaisista asioista tietää, koska ne ovat liaan hankalia käsiteltäviksi.
Meille historianopiskelijoille tällainen asia todellakin kuulostaa perin kummalliselta, mutta tässä nähdään mitä saadaan aikaiseksi "laadukkaalla ja yksityiskohtaisella" oppilaanohjauksella.
= proffa on siis pihalla, mitä hänen hallinnoimassa oppiaineessa oikeasti tapahtuu. Mielestäni tässä tapauksessa tulisi tutkia, onko ko. professori oikeasti pätevä toimimaan ko. virassa. Väitän ettei ole.
Vai miksi se g oli mennyt esitarkastuksesta läpi?
Lukulampun kysymys tuli itsellenikin mieleen, kun juttua luin. Siitä saa sellaisen kuvan, että ko. laitoksella vilppi on yleistä. Vai miten pitäisi tulkita professorin toteamus "tapaukset käsitellään laitoksen sisäisesti jopa yhdeksässäkymmenessä prosentissa tapauksista." Hän jatkaa: ”Joskus voi olla niinkin, että laitos visusti välttää julkisuutta -- Ehkä siinä pelätään laitoksenkin mainetta. Se on ikävää molemmille osapuolille ja sen takia sitten halutaan painaa villaisella.”
Hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa tuo tuollainen. Onko siis ihme, jos usko yliopistolaitokseen on rappeutumassa.
Heippa mankelilaiset! Terkkuja vain Ukrainasta, jossa kuohuu seka politiikka etta olut. Lupaan lukea Ylkkarin kirjoituksen ja kommentoida juttua kunhan palailen kotiin, siihen asti: sorok!
Jo tuo jonaksen lainaama sitaati kertoo aika paljon siitä, miten sillä laitoksella toimitaan.
Jäin miettimään... mitenkähän hra professori saa neljästä graduntekijästä 90 prosenttia.eneavt
Back to alkuperäinen aihe: pääsen esittelemään HAikin Itämeri-teemanumeroa Folkloristien separatistijärjestö FETA:n seuraavaan tapaamiseen. Sovimme nimittäin, että teemana silloin on väljästi luonto ja luontosuhde, ja jokainen paikalletulija saa esitellä jonkin oman jutun, siis kirjan, artikkelin tms. Koska FETA on tunnetusti avoin kaikille lähitieteiden edustajille (tai miksei muillekin), kuten etnologeille, kulttuuriantropologeille ja historioitsijoille, sopii HAik aivan loistavasti esiteltäväksi siellä. Jospa sana Itämeren tutkimuksesta leviäisi tätäkin kautta.
Folkloristikerho (jota myös separatistijärjestöksi kutsutaan) on talvella perustettu aivan ihana pieni klubi, joka tapaa aina muutaman viikon välein keskustelemaan jostain sovitusta aiheesta. Hauska keino tukea opintoja ja omaa alaa!
Lähetä kommentti