Kevät ja kesä ovat keveän kirjallisuuden aikaa - vaikka voihan sitä tietysti yrittää suorittaa kaikki venäläiset klassikotkin samalla kun tekee vatsalihasliikkeitä, jos haluaa. :) Mutta itse ainakin huomaan poimivani kirjastosta kevyttä nykykirjallisuutta tai taianomaista fantasiaa, ja ehkä talviaikaa harvemmin niitä kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan.
Toisaalla olen kirjoittanut löytöretkistäni norjalaisen Erlend Loen tarinoihin. Minulla oli hänestä ennakkoon mielikuva "näille kirjoille et voi olla nauramatta" -tyyppisenä nykykirjailijana. Sattumalta ensimmäinen Loeni oli
Tosiasioita Suomesta, joka sai minut lähinnä pahantuuliseksi. En ymmärtänyt päähenkilön vesineuroosia, minun teki mieli ravistaa häntä, hän ärsytti kommenteillaan enkä meinannut oppia lukemaan Loen tässä kirjassa käyttämää assosiaatio- ja/tai tajunnanvirtatekniikkaa. Ärsyttävä kirja suorastaan. Pidin siitä vasta aivan lopussa, mutta kokonaiskuvaa edes onnistunut loppuratkaisu ei pelastanut. Yllätyksekseni olin pettynyt Erlendiin, pahasti pettynyt.
Minua kehotettiin lukemaan lisää Loen kirjoja,
Supernaiivi on kuulema parempi, mutta erityisimmät kehut sai pienoiskirjanen
Maria&José. Hain sen kirjastosta ja yllätyin kuvien ja tekstin muodostamasta kokonaisuudesta: tekstiä on kirjassa todella vähän, ja se kulkee koko ajan hienon, graafisen kuvituksen kanssa käsi kädessä. Marian ja Josén rakkaustarina on hieno, yksinkertainen ja mieleenpainuva kaikessa monikerroksellisuudessaan. Jälleen sain siis jotain muuta kuin odotin, mutta tällä kertaa positiiviseen suuntaan: Loe sai minut hykertelemään hyvästä mielestä.
Marian& Josén jälkeen minun on pakko lukea lisää Erlend Loen kirjoja.
Supernaiivi on varmaankin seuraava. Onko kukaan lukenut hänen viimeisintä (?) suomennettua kirjaansa
Doppler? Sitä on mainostettu yhteiskuntakriittiseksi. Entä muut Loen teokset, mitä mieltä olette?
Mariaa& Joséa (pitääkö nuo molemmat nimet taivuttaa?) suosittelen lämpimästi kaikille - kirjan lukee kymmenessä minuutissa ja hyvä mieli on taattu.
Luen harvoin samalta kirjailijalta montaa kirjaa peräkkäin (ellei kyseessä ole sarja), mutta nyt olen lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi Loen kirjaa ja kaipaan jo lisää. Ristiriitaisuus ja näiden kahden kirjan erilaisuus herättivät lukuinnostuksen. Nämä ovat kesälukemista!
Paatoksellisuuden keskellä ajattelin jakaa palan tšekkiläistä kulttuuria kanssanne (niin kuin minä siitä mitään tietäisin). Ruokaohje on vapaasti hyödynnettävissä (Toriäijä obs!). Herkun nimi on siis:
Böömin kielen opintoni etenevät kuin kansalaisoikeudet normalisaation aikana, mutta eteenpäin mennään, kuten kuuluisa mummo hangessa huhujen mukaan on todennut. Otsake taipuu vapaasti kääntäen "asiat näyttää huonolta" - korjaa, Jipsukka, jos olen väärässä. Viittaan tällä taannoin palavan kapitalismin kritiikin sävyttämään avautumiseeni akateemisen dialogin näköalattomuudesta ja yksipuolisuudesta tämän päivän Suomessa. Rakenteellisia muutospaineita on monessa suhteessa, mutta kehitys ei palvele tarkoitustaan, jos yksittäisille toimijoille annetaan liikaa valtaa, eikä rakentavaa keskustelua käydä. Muotisanoja viljelemällä saati suuria nimiä pudottelemalla ei saada aikaan muuta kuin änkyröintiä ja poteroiden kaivamista suohon. Yliopistojen yhteenliittymät ja hallinnollinen hienosäätö ei hyödytä pitkällä aikavälillä mitään, elleivät eri alueiden toimijat käy keskenään avointa keskustelua ja ole valmiita ajamaan yhdessä valveutuneiden poliitikkojen (jos sellaisia on) yliopistojen perusrahoituksen kuntoon saattamista. Siinä pitää olla valmis pistämään itsensä likoon useaksi vaalikaudeksi. Kauhukuva on, että elinkeinoelämä saa liikaa valtaa tutkimuksen ohjaamisessa tarkoitusperiinsä, eikä siinä kehityksessä ole montakaan voittajaa humanistien keskuudessa. Jos kohta on alueellisesti muualla kuin Vantaanjokilaaksossa, elleivät maakuntayliopistot käy keskenään kehityskeskusteluita yhdessä pääkaupunkiseudun kanssa. Kaikki toimintamallit ja -muodot on otettava huomioon, eikä pidä jäädä näppäilemään oman mallinsa kanssa yksin ja huomata kymmenen vuoden päästä, että ehkä sille dialogille olisi aikanaan ollut paikkansakin.
Testataanpa kirjastoblogaamista, kun lukusalin kapasiteetti on ylittynyt.
No niin. Hallitusohjelmasta ollaan saatu muutamia otteita, eikä hyvältä vaikuta. Vihreät ovat ottamassa ristikseen lisäydinvoiman, väljät vesilait (vaikkei Vuotoksen tapausta avattaisikaan, moni muu kestämätön ratkaisu on mahdollisesti tuloillaan) ja melkoisen ympäripyöreän ilmaisun mitä tulee EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Suhtaudun myös varauksella "Huippuyliopisto"-hankkeeseen sekä uuteen "superministeriöön", joka aiheuttaa märkiä unia sekä elinkeinoelämän huipulla että duunarien keskuudessa. Paha vaan, että jälkimmäisten (sekä heidän lasten) sängyt kastelee epävarman tulevaisuuden peloissa sama neste, mikä virtaa ensiksi mainittujen korvien välissä.
Guardianin taidesivut noteeraavat aina mielenkiintoisimmat (ja tietysti suurimmat) taidekaupat. Nyt on myynnissa Mark Rothkon White Center (1950), ja myyjänä kukas muukaan kuin David Rockefeller. Hänellä tiedetään olevan kokoelmissaan modernismin aarteita vähän isommankin museon verran; hankintoja, jotka hän on usein tehnyt MoMA:n kanssa yhteistyössä. Nyt on siis Rothkon aika lähteä, syyksi Rockefeller ilmoitti kaikessa yksinkertaisuudessaan maalauksen arvon nousseen enemmän kuin minkään muun hänen kokoelmissaan. Hinnan odotetaan kipuavan hulppeaan 46 miljoonaan dollariin, mikä olisi suurin koskaan sodanjälkeisen modernismin teoksesta huutokaupassa maksettu summa. Rockefeller itse hankki maalauksen 1960-luvulla alle sadallatuhannella dollarilla. Kuolemansa jälkeen Iso R. on ilmoittanut lahjoittavansa suuren osan kokoelmastaan MoMA:lle. Taidekauppa on tietysti suuren rahan globaalia bisnestä ja tämän hintaluokan teokset päätyvät varmuudella Lähi-idän öljypohattojen tai japanilaisten liikemiesten yksityiskokoelmiin, mutta silti haluaisin olla kärpäsenä Sothebys´n katossa, kun kauppa tehdään. Nyt on Rotkon aika.