Internet-ilmiöitä

Patently Silly.

Tämä sivusto sai minut menettämään uskoni amerikkalaiseen sivistykseen. Tai ainakin patenttioikeuslainsäädäntöön.

Koiran peräpäähän kiinnitettävä jätöstenkerääjä? Kaasutoiminen hiustenkuivaaja? Pullonkorkeista tehty solmio? Kaljapullon muotoinen kaiutin? Täysikokoinen lasertykki? Golfmailan pään muotoinen vyönsolki?

Kaikki patentoitu jo.

La Dolce Vita

Terkkuja Roomasta!
ajattelin nyt laittaa muutaman kuvan tänne Veivimankeliin, jotta saisitte maistaa hiukkasen Italian kevättä ja pörriäisiä :)
(Politiikan Jeesus ja Napoleonkin piipahti vassareiden miekkarissa)


Roomahan on tietysti barokin pääkaupunki, mutta sitä yltiöpäistä kultaa ja kimallusta ja niitä kaikkia Berninejä ja Borromineja katsellessa alkoi kaipaamaan Firenzen rauhallisia romaanisia kirkkoja ja renessanssifreskoja...

(Näkymä Vittorio Emanuele II:n muistomerkiltä)



Vatikaanin museo oli tietty matkan ykköskohde. Hulluna muitakin innokkaita käivjöitä; jonossa sitten marssittiin paavilliset huoneet läpi.

(Patsasteluosastolla oli hieman väljempää)




Pari päivää vietettiin ihanassa Firenzessä tapaamassa tuttuja ja tervehtimässä rakasta kaupunkia. Se oli vieläkin upeampi kuin muistikuvissa.

(Maailman mykistävin suihkulähde entisen "kotimatkan" varrella Koirankakkapuistossa. Eipä olekaan kaikissa turistioppaissa)



Pakko oli kiivetä Piazzale Michelangiololle ja ottaa tuhannes kuva samasta paikasta Ponte Vecchiolle päin. On siellä vaan niin nättiä illalla.




(Ehkä vähän perinteisempi kuva Firenzestä)





Loppuviikoksi kiiruhdettiin vielä takaisin Roomaan kiertämään muutamat museot ja kirkot. Kummasti sitä jaksaa kun nauttii kunnon piknikin välillä, ja mikäs siinä nauttiessa kun ulkona paistaa aurinko ja kulmakaupasta löytyy ehkä juuri niitä maailman parhaita appelsiineja...

(Piknikillä oliivileipää, ciabattaa, savujuustoa, aurinkokuivattuja tomaatteja, suklaata ja veriappelsiineja, perfetto!)

Kitsch ja Pää kylmänä, Nanook!

Krapulassa on mukava tehdä aivotyötä. Hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä. Ajattelin kuitenkin tehdä case studyn kaltaisen tulkinnan Studio Julmahuvin Kept Et Køel, Eskimo! -tilannekomediasta. Studio Julmahuvi on kokonaisuudessaan neroutta lähentelevä läpileikkaus lähihistorian tapahtumista ja loistavaa parodiaa aikamme television purukumimössöviihteestä. Kuitenkin Pää kylmänä, Nanook on tähän asti aiheuttanut minulle pettymyksen muuten mahtavassa kokonaisuudessa.

Lähdenkin tarkastelemaan Kept et Køel, Eskimoa siltä kannalta, että se on taitavasti tehtyä Kitschiä. Jospa tämän jälkeen seuraava katsomiskerta aukeaisikin uudella tavalla. Haen metodologisen pohjan kitschisyyden tulkinnalle Tomáš Kulkan tutkielmasta ”Taide ja Kitsch” [(Umení a kýč) (1994)], 2005. Käytän tässä Eero Balkin suomennosta.

Kulka käsittelee kuvataiteen ohella valokuvausta, kirjallisuutta, musiikkia, arkkitehtuuria, poptaidetta ja postmodernismia, sivuten turistia ja matkamuistoja. Kulka ei suoranaisesti puhu elokuvasta tai televisiosta, mutta katson että kitschiä voi esiintyä myöskin näissä taidemuodoissa. Onnistumiseni jääköön lukijoiden arvioitavaksi.

Karkeasti rajattuna Kulka jakaa kitschisyyden kolmeen ehtoon. Mikäli nämä kaikki osat täyttyvät, kyseessä mitä ilmeisimmin on kitschiä.

1) Kitsch esittää kohteita tai aiheita, joita pidetään yleisesti kauniina tai joilla on selvä tunnelataus.
2) Näiden kohteiden ja aiheiden tulee olla välittömästi tunnistettavia
3) Kitsch ei oleellisesti rikastuta esitettävään aiheeseen liittyviä assosiaatioita.

Ensimmäinen ehto täyttynee suoralta kädeltä, sillä eskimot iglussa herättää meissä kaikissa taatusti tunteita. Joidenkin mielestä näky voi olla kaunis, toisten mielestä ärsyttävän stereotyyppinen, jotkut taas voivat assosioida näyn muinaiseen maantiedon kirjaan. Väliinpitämättömyyskin on tunne, mikäli sellainen tulee jollekin sarjan kulusta mieleen. Hyvä. Siis olemme askeleen lähempänä loppupäätelmää.

Toinen ehto ei jättäne tulkinnan varaa. Jokainen, joka sarjaa on katsonut tunnistaa kyllä näkemänsä. Varmuuden vuoksi nimi vielä kertoo, mistä on kyse.

Kolmas ehtokin tuntuu ilmeisen yksiselitteisesti tulevan täytetyksi. Kukaan keskiverron älykkyysosamäärän haltija tuskin voi väittää, että tarkastelun alla oleva televisiohistoriallinen tekele rikastuttaisi edes rajallisesti aiheeseen liittyviä assosiaatioita. Päinvastoin. Sarja pelaa stereotypioilla jopa hyvän maun rajalle saakka.

Näin ollen kyseessä näyttäisi olevan mitä taidokkaimmin tehtyä kitschiä. Joku varmasti nyt väittää, että samalla tavalla voitaisiin tulkita Studio Julmahuvin jokainen osa-alue ja päätyä siihen lopputulokseen, että koko formaatti on kitschisyyttä puhtaimmillaan. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että ironia ei milloinkaan kuulu kitschiin ipso facto, kuten Kulka meille muistuttaa. Tämä rajaa usean osa-alueen kitschisyyden ulkopuolelle. Jokainen katsokoon dvd-kokoelmaansa miten haluaa. Halusin tässä vain luoda uuden näkökulman, joka muuten olisi jäänyt ehkä ajatusten ulottumattomiin, jonnekin aivokuoren ja hilseen välimaastoon. Pitäkäämme kuitenkin aina mielessä, jotta de gustibus non est disputandum.

jännittävää

Niin yksinkertaista kuin tämän piti ollakin, niin en sitten kuitenkaan osaa käyttää bloggeria oikein. Jostain syystä nimittäin Paavin iPodia koskeva kommenttini ei näy etusivulla, mutta kun painan siitä O comments -kohdasta, niin sitten se näkyy siellä. Ainakin jos olen kirjautuneena sisään, toisella tapaa en ole vielä ehtinyt kokeillakaan.

Ylipäätään blogimme kaipaisi lisää kommentteja, keskustelua ja innokkuutta. Hyvästä startista huolimatta alkaa näyttää siltä, ettei kirjoittamista sitten kuitenkaan ole niin kovasti? Mutta hyvä homma että Veivimankeli on olemassa, eihän sen niin kamalan aktiivista tarvitse ollakaan, kukin kirjoittaa sitten kun siltä tuntuu. :) Yhteydenpitokanava kuitenkin.

OIKEA PRINSESSA!

Iiiiks! Minä olen nähnyt Victorian! Ihan oikeasti, livenä, ei mitään pressikuvia. Sunnuntaina oli kruununprinsessan nimpparit ja me osuttiin "sattumalta" kuninkaanlinnan sisäpihalle juuri silloin kun Victoria tervehti väkeä ja otti vastaan onnittelut. Oi voi... Kyllä hän oli kaunis, vielä tyylikkäämpi kuin kuvissa. Ihan aito prinsessa... Ja vain kolmen metrin päässä minusta! Katsokaa tästä kuva siitä tapahtumasta.

Viikonloppuna sainkin oikein superannoksen monarkiaa, kun käytiin neljä eri kuninkaanlinnan museota läpi. Aarrekammiossa oli kruununjalokivet, livrustkammarenissa vanhoja pukuja ja aseita ja vaunuja ja muuta aika tosi hienoa kamaa, yksi museo esitteli linnan rakennushistoriaa ja sitten käytiin vielä linnassa sisällä.

Victorian näkemisen riemu pisti pohtimaan. Ehkä omien kuninkaallisten puute aiheuttaa sen, että prinsessojen ja kuninkaitten tavaroihin liittää kiinnostusta? Sitä lisää tietysti minun kohdallani ihastus satuihin ja tarinoihin ja ehkä turhankin romanttinen maailmankuva. Mutta vaikka kuinka tiedän olevani höpsö ja hassu ihastellessani kronprinsessaa, niin oli hänen näkemisensä silti iso juttu minulle. Victoria on aina ollut suosikkini, reilusti ohi Madeleinen ja Carl Philipin, ja ihailen häntä melkoisen paljon. Oman etäisen sankarin tai sankarittaren näkeminen livenä on aina iso juttu, oli kyseessä sitten prinsessa tai vaikka taidemaalari.

Ja jotta ruotsalaisuuden ydin tuli kokonaan käydyksi läpi, jatkoimme Eevan kanssa Victorian luota matkaa maailman suurimpaan Ikeaan... :)

papaPod

Hämmentävää, Guardianin mukaan Paavi Benedictuksellakin on iPod. En tarkoita ettäkö se olisi Raamatussa tuomittavaa kuolemansyntiä, päinvastoin on herkullinen ajatus kuvitella Pyhä isä valkoiset napit korvissa sihtaamassa podinsa hipaisulevyä tai latailemassa podcasteja Vatikaaniradiosta.
Ehdotankin että seuraava pod-malli nimetään papaPodiksi. Väriäkään ei tarvitse vaihtaa, korkeintaan sen voi nimetä markkinointikikkana paavinvalkoiseksi. U2:llakin on jo oma nimikkopod. Vapise Bono.

"Hello. I'm Johnny Cash."

Kävin perjantaina katsomassa Joaquin Phoenixin ja Reese Witherspoonin tähdittämän Johnny Cash-elokuvan Walk the Line. Ja oli muuten melkoinen elokuva.

Sekä Phoenix (jonka muistan lähinnä Gladiaattorin Commodus-keisarina, joka ei ole kovinkaan mairitteleva yhteys), että Witherspoon tekevät pirun hyvät roolityöt, joten en varsinaisesti ihmettele, että Oscar-ehdokkuus on tullut sekä mies- että naispääosasta. Jo pelkästään itselauletut "Cash-coverit" ovat melkoisen hämmentävää kuultavaa, ne kun kuulostavat melkein playbackilta, kuitenkaan sitä olematta.

Elokuva kattaa Cashin uran traumaattisesta nuoruudesta Syvän Etelän (Arkansasin) puuvillapelloilta rocktähden karuun arkeen. Läpi käydään Johnnyn veljen ikävä kohtalo ja vittumainen isä. Teoreettisesti ehkä aika kliseisesti, mutta jotenkin vaikuttavasti. Filmiversion uskollisuudesta Cashin omaelämäkerralle on tosin vaikea sanoa, koska en sitä vielä ole lukenut.

Kun Cash viimein pääsee rockuraan (ja Elviskin ottaa nappeja), muuttuu tarina rockelämän nurjaksi puoleksi - juodaan kaljaa niin paljon, että minuakin alkoi janottaa - ja nappaillaan amfetamiinia ja barbituraatteja. Joaquinin mustat silmänalustat ja sekoilu saa suorastaan tuntemaan myötähäpeää, mikä tässä tilanteessa taitaakin olla vain hyvä asia. Phoenixin Cashiin nimittäin samaistuu, hänen kanssaan elää Cashin vaikeaa elämää läpi ja tietenkin jammaa, kun vetäistään "Ring of Fire", jyskyttävästä "Folsom Prison Bluesista" puhumattakaan. Ja draamaa tietty tarjoaa leveää dixietä puhuva June Carter.

Valittamista löytyy ehkä hieman elokuvan pituudesta (136min) ja rypeminen menee hieman pitkälle. Olisi sitä kai vähemmälläkin uskonut. Cashin musiikin tunteminen/siitä pitäminen lienee myös aika suuri osa elokuvan rokkaavuudesta. Tuskin "I Walk the Linen" kappaleen ensirytmien soimisesta muuten saa yhtä hyviä kiksejä. Hyvien roolisuoritusten takia kai voi miehen tuotantoa tuntematonkin käydä filmin katsomassa ja saada ainakin rahoilleen vastineita.

Kuten Jerry Lee Lewis sanoo:
"God said not to touch the apple. He didn't say have a nibble, He didn't say touch it every once in a while! He said "Don't. Touch. It." Don't think about touchin' it, don't sing about touchin' it, don't think about singing about touchin' it. Don't touch it!"

Tunnustan

Olen se epätoivottu henkilö joka lukee lehtiä kauppojen hyllyväleissä ja kassajonoissa. En vain akkain lehtiä Annaa, Trendiä tai Glorian kotia, minulle kelpaavat kaikki lehdet ylähyllyä lukuunottamatta. "Luethan lehdet vasta kotona, kiitos" vain yllyttää pahantekoon, olkaa hyvä vain.
Elintarvikehyllyissä pitäisi lukea samalla logiikalla "Tutkithan ruoat vasta kotona, kiitos", sillä onhan toki tärkeää tarkastaa onko kurkku vetinen tai onko myslipaketissa kookosta (yäk). "Kuuntelethan levyt vasta kotona, kiitos" levykaupassa voisi aiheuttaa hankalia reklamaatiotilanteita jos kuulija sattuisikin pettymään uusimpaan Richard Claydermanin tuotokseen Richardin löydettyä syntetisaattorin.
Tunnustan samalla siis myös sen,että oikeasti pidän naisten "hömppälehtien" lukemisesta. Rentoutumisen aste (tässä kiihkeässä ja kiireisessä elämässäni) on lähes täydellinen kun huolellisesti tarjonnan tutkittuani valitsen lehtihyllystä jotain, painun kotiin köllöttämään ja avaan "suuren muotinumeron". Ymmärrän hölmistyksen ja aivottomuusihmettelyt, kun otsikoissa onkin Hex-indexin heilahtelun sijaan "Viikko ilman farkkuja" tai "Pikkumekkojen Sydney".
Vertaan mielessäni hömppälehtiä tietokonepeleihin. Enhän minäkään ymmärrä mitään Grand Theft Autosta tai Hattrickista, mutta tiedättekös te millainen onkaan "Kaikille kivuton kajal"?

Brittifutista

Nyt sekin on sitten tehty. Kävin katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni brittiläistä jalkapalloa ihan livenä stadionilla. Ottelu ei kyllä ollut ehkä kaikkein parhaimmasta päästä, Newcastle - Everton, mutta kaiken kaikkiaan se oli kokemisen arvoinen elämys. Vasta stadionilla sen tajusi, kuinka paljon jalkapallo todella merkitsee englantilaisille. Kun katsoo peliä yhdessä 51 000:n ihmisen kanssa, on tunnelma aivan eri luokkaa kuin yksin kotisohvalla tai pubin jättiscreeniä tapittaessa. Toisaalta pitää kyllä myöntää, että odotin hieman enemmän, mutta niin se taitaa aina olla; liian suuret odotukset saavat vain pettymään.

Aloitimme päivän brittiläiseen tyyliin tietysti pubin puolelta ja ei aivan minkä tahansa, vaan stadionin ytimestä Shearer´s:sistä. Siellä oli sitten kiva juoda kallista kaljaa ja ladata hieman ottelutunnelmaa. Aluksi näytti siltä, että olimme valinneet väärän paikan, sillä pubin olivat vallanneet pukuherrat erivärisine kravatteineen. Onneksi aitioiden ovet ja ilmaiset kaljahanat kutsuivat heitä oraakkeleiden lailla ja pian heidän läsnäolonsa oli vain pelkkä muisto. Sitten saapuivatkin todelliset fanit raitapaitoineen ja huiveineen, go Magbies, go. Tästä huolimatta päätimme mennä hyvissä ajoin stadionille, sillä halusimme nähdä hieman lämmittelyä ja ottaa kuvia, mutta ei siellä hirveästi muita siihen aikaan vielä kökkinyt. Näyttikin siltä, että kaikki muut saapuivat vasta viisi minuuttia ennen ottelun alkua; aika tehokasta kaljanjuontia.

Peli alkoi tietysti ajallaan ja niin myös huuto. Meillä oli aika huonot paikat, aivan kulmassa ja kentän vieressä, mutta mitä muuta sitä voikaan odottaa halvimmilta lipuilta. Taitaa olla lippujen hinnat hieman karanneet käsistä, sillä halvimmistakin lipuista joutui pulittamaan 30 puntaa, mutta tästä huolimatta stadion on loppuunmyyty lähes joka pelissä. Ensimmäinen puoliaika oli aikamoista pallottelua, ainoastaan muutama kunnon maalitilanne, mutta tuskin me niitä kuitenkaan olisimme nähneet. Toinen puoliaika olikin sitten aiva eri juttu, sillä Newcastle hyökkäsi meidän päähän ja onnistui tekemään jopa kaksi maalia.

Jalkapallon seuraaminen on kielen kannaltakin varsin kehittävää puuhaa, sillä siellä oppii paljon uusia sanoja, kuten vaikkapa fucking puff. Ehkä sitä ei kuitenkaan kannata ihan maitokaupassa käyttää puhumattakaan pubista. Voi turpa olla sen jälkeen hieman rullalla tai äxänä. Muita Suosikin idolipörssin voittajia olivat wanger, ash hole, dick head ja fucking Al (oikeudet kirjoitusvirheisiin pidätetään). Meillä oli ainakin hauskaa, heistä en tiedä. Myönnetään, että heidänkin suut vääntäytyivät lievään virnistykseen, kun Javier Solano teki kaksi maalia. Onhan se kiva, että ulkomaalaiset ovat täälläkin joskus suosiossa, ettei tarvitse joka viikko lähetellä vihakirjeitä moskeijoihin.

Ensi viikon maanataina tulevat myyntiin liput Liverpool-peliin. Taidanpa mennä jonottamaan...

Jättimäistä

Kirjaston hyllystä osui käteeni Jättiläinen -leffa, ja vaikka yhteisiltamaa ei saatu aikaan, katsoin rainan viime viikonloppuna. Ja vieläkin pyörii päässä, hassua kyllä. Kesto kolme tuntia ja risat, valmistunut vuonna 1956, sukutarina Texasista. Ei kuulosta järin kiinnostavalta, mutta yllätyin. Aika paljon samoilla linjoilla olen kuin leffatykin arvostelija.

Olen nähnyt Jättiläisen joskus aikoja sitten, ja ainut mielikuvani siitä liittyi James Deaniin öljyä päällään. Minulle tuli ihan uutena juttuna, kuinka voimakkaasti rasismin vastainen leffan sanoma oli. Ja se tehtiin hyvinkin selväksi. Ekstroja sisältävä toinen levy sisälsi mainospuhetta siitä, kuinka Jättiläinen oli merkitsi samaa Texasille kuin Tuulen viemää Georgialle tai Atlantalle. Eli rasismin esittelystä eivät kaikki aikanaan tykänneet, mutta leffa oli paikallaan.

James Deanistahan Jättiläinen yleensä muistetaan, mutta enemmän se kyllä minusta oli Elisabeth Taylorin ja Rock Hudsonin elokuva. Ei sillä etteikö Deanin näyttelisi hyvin, tietty. Samalla leffa osoittaa, miten maskeeraus on tullut harppauksen eteenpäin viidessäkymmenessä vuodessa: lopussa päähenkilöt ovat eläkeiässä, ja kaikkien naamat on harmaat. :)

Muttamutta, kun joskus jatketaan Deanin leffojen katselua, niin olen ehdottomasti mukana myös Jättiläisessä, vaikka nyt jo varastin ja katsoin etukäteen. Ja sitten on vielä se Eedenistä itään... Oi voi, kivaa tiedossa. Tarkistin muuten ja kaikki Deanit löytyy myös naapuriMakuunista. Hyvähyvä.